maanantai 7. elokuuta 2017

146. Vainajien matkassa

Olen lähes huomaamattani yhdistänyt kaksi ”harrastustani”: matkailun ja sukututkimuksen. Kun aiemmin ajellessani matkailuautolla eri puolilla maailmaa, etenkin Suomessa, katselin aina paikkakunnan ortodoksisia kirkkoja. Nyt olen viime aikoina liittänyt kuvioon mukaan myös hautausmaat, pääasiassa edelleen ortodoksiset, mutta on muittenkin mailla tullut käytyä.
Oman sukuni hautoja nykyisin Joensuuhun kuuluvasta Tuupovaarasta, sen Öllölän kylästä Pörtsämön erämaakalmistosta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Kaikki alkoi itse asiassa siitä, että sukua tutkiessani löysin erään mielenkiintoisen "tapauksen" suvustani. Totuttuun tapaan, hänestä ei suuremmin puhuttu oman muistini mukaan lapsuudessani tai myöhemminkään, vaikka hän liittyi melko konkreettisella tavalla sukuuni ja etenkin ydinperheeseeni. Hänen veljensä näet asui meillä yläkerrassa vaimonsa kanssa sodan jälkeen. Ja hänen tyttärensä oli äitini parhaita kavereita ja ekaserkkuni vaimo.
Valokuva-albumista löytämäni kuva Filip Vornasen ja hänen vaimonsa Annan, os. Kononowin hautakivesta.
(Kuva Hannu Pyykkösen kokoelmista)
ja alapuolella sama hauta nyt 2017 kuvattuna ennen "harventamista".
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Muitakin mielenkiintoisia tapauksia toki löytyi ja jopa sellaisia, joista puhuttiin meille lapsillekin tai tapauksia, jotka liittyivät tuon ajan mielenkiintoisiin henkilöihin, joita olin lapsuudessani joskus tavannut tai joista oli jostain syystä sitten myös kerrottu tarinoita. Nuo ihmiset ovat viime aikoina saaneet eri tavalla ”lihaa luitten ympärille” erilaisista dokumenteista, historia- ja sukukirjoista tai muista löytämistäni asioista, vaikka rehellisyyden nimissä pitää sanoa, että paljon enemmän tietäisin, jos olisin aikanaan osannut kysellä enemmän vanhemmiltani ja muilta sukulaisilta.

Tuo puhumattomuus lienee ollut melko yleistä vanhempieni ja isovanhempieni elämässä. Syitä oli varmaan monia, koetut sodat ja monenlaiset muut vaikeudet ehkä päällimmäisinä ja osin varmaan sekin, ettei niistä suinkaan ollut saatavilla tai käsillä mitään kirjallisia dokumentteja, pelkkää suullista perimätietoa ja se ei aina ylettynyt kovinkaan kauas.

Oma isäni oli aikanaan kirjannut jotain tarinoita paperille asti ja niistä olen nyt nauttinut, sillä niissä on todellista tuon ajan elämää ja historiaa. Olen siirtänyt niitä toiseen blogiini, jossa olen enemmänkin kirjoitellut noita sukujuttuja ja sieltä (Oltiin sitä ennenkin …) niitä löytyy.
Sukulaisia on päätynyt myös postimerkkikuviin.
Nykyaikana on monella tapaa tosin. Jo pelkästään tietokoneen avaamalla ja oikealle Internet-sivulle menemällä saa hurjasti tietoa, josta suuri osa on lisäksi uutta, usein ennen näkemätöntä ja samalla myös melko mielenkiintoista. Kaikkihan me sukuamme tutkiessamme haluamme löytää merkittäviä tai ainakin mielenkiintoisia henkilöitä, mieluiten kuninkaallisia tai muita aatelisia, jotta voisimme siinä ohessa nostaa omaa häntääkin ja vaikka kehuskella upealla suvulla. Vastaavasti rötöstelijät ja muut rikolliset sukulaiset halutaan helposti unohtaa ja jättää historian hämärään. Tuo on kovin inhimillistä, mutta ihan turhaa. Kaikilla on oma arvonsa sukuhistoriassa, erilaisten esi-isisiemme ja -äitiessämme tarinoissa.

Sen sijaan monelta meistä on kadonnut halu ja osin kai myös taito kirjoittaa noita vanhoja itse kokemiamme asioita ylös lapsillemme tai lapsenlapsillemme, jälkipolville. Nykyään meillä on hyvät laitteet dokumentointiin, älykännykät kameroineen tai paremmat kamerat sekä erilaiset kannettavat tietokoneet ja taulutietokoneet eli tabletit, joilla asioiden ylöskirjoittaminen on varsin helppoa ja sitä voi tehdä melkein missä vain.

Minulla ei suvusta ole löytynyt noita kuninkaallisia eikä – kuten eräässä blogissani taisin jo mainita – edes keisarin kesämökin arvokkaan ratsumestarin äpäröitä – nekin, löydetyt kotikutoiset äpärät, aviottomat lapset, olivat ihan vain tavallista alkuperää, mikäli niistä nyt yhtään mitään saattoi arvailla. Yleensä ei voinut.

Joitain mielenkiintoisia piirteitä suvustani kuitenkin löytyi ja niiden perässä olen nyt sitten muun matkailuni ohessa juossut. Löysin isäni vanhoista valokuva-albumeista mm. erään omalta kohdaltani mielenkiintoisen henkilön haudan kuva. Kuvassa oli kahden vainajan nimet, toinen oli isotätini, mutta missään ei ollut mainintaa hautapaikasta, missä se mahdollisesti sijaitsi.

Niinpä matkoillani tuli juostua seitsemällä tai kahdeksalla ortodoksisella hautausmaalla, ennen kuin hauta viimein löytyi maastosta. Ja löytyikin arvaamattoman läheltä. Hyvä, ettei melkein omien vanhempieni haudan viereltä, jossa olin käynyt jo aikaisemmin monta kertaa. Syy miksi sitä en aikaisemmin löytänyt, oli varmaan haudan päälle kasvanut kasvillisuus, saniaiset, joka peittivät melkein koko hautakiven. Yllätys oli lisäksi se, että kuvan ottamisen jälkeen, hautaan oli haudattu kolmaskin henkilö. Hänkin oman aikansa yhdenlainen julkkis.
Tältä näyttää tuo etsitty ja saniasilta siivottu hauta anykyään. Kanteleensoittajana kunnostautunut Hannes oli haudattu samaan hautaan veljensä ja veljensä vaimon kanssa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen nyt viime aikoina yhdistänyt noihin kahteen harrastukseen, hautausmailla matkailuun ja sukututkimukseen vielä kolmannenkin harrastuksen: valokuvaamisen. Kun eläkeläisellä on aikaa, eikä ole kiirettäkään, olen kuvannut muutaman hautausmaan kivet niin, että niistä näkee, kuka siihen on haudattu, milloin syntynyt ja milloin kuollut, mikäli tiedot ovat suinkin hautakivestä tai rististä jotenkin luettavissa. Eräistä haudoista olen lukenut hautaristien tekstit pieneen nauhuriin myöhempää käsittelyä varten. Näin tein mm. Konevitsan munkkien hautausmaan veljestön hautaristeistä Keiteleen Hiekassa, sillä nimet ja tiedot olivat messinkilaatoissa, jotka olivat jo melko lailla tummuneet lähes lukemattomiksi.

Samalla, kun kiinnostukseni Konevitsan munkkien hautoihin on kasvanut, olen löytänyt niitä joko itse tai jonkun muun avustuksella muualtakin Suomessa sijaitsevilta hautausmailta. Syitä, miksi he ovat haudatut muualle voi vain arvailla, syitä en ole oikeasti vielä saanut selville. Samalla tavalla tiedän joitain muittenkin luostarien vainajia olevan haudattu tuollaisille ns. siviilihautausmaille eli seurakuntien käyttämille hautausmaille ympäri Suomen. Yhdestä tällaisesta löytyy oma tarinansa vuodelta 2013 jälleen eräästä blogistani (Levoton nero - pappismunkki Mefodi).
Pappismunkki Mefodin (siviilinimeltään Matti Lehmosen) hauta Rautalammen ortodoksisella hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Siinä ohessa hautausmaita kierrellessä ja myöhemmin vielä kuviakin ottaessa, sieltä on sittemmin löytynyt erilaisia ihmisiä, jotka ovat tuttuja joko julkisuudesta tai tunnen heidät muuten oman elämäni muista kuvioista tai olen kuullut heistä kerrottavan. Sekin on ollut ihan mielenkiintoista, vaikka liittynee – kuten joku sen minullekin jo mainitsi – omaan vanhenemiseeni. Vanhetessaan sitä jotenkin kiinnostuu kuolemasta ja siinä ohessa kai sitten myös hautausmaista, missä voi vierailla nyt vaivaisempana myös matkailuautolla liikkuessaan.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jos/kun kommentoit, tee se omalla nimelläsi. Nimettömät tai nimimerkit eivät kelpaa.