188. Historian havinaa Pyhän Sofian katedraalissa

Kiovan Pyhän Sofian katedraali 9.12.2018.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Lauantaina 15.12.2018 on Ukrainan Kiovassa sijaitsevassa Pyhän Sofian katedraalissa historiallinen päivä. Silloin selviää, kenestä tulee paljon erilaista mielipiteitä ja rajuakin vastustustakin – ainakin Ukrainan ulkopuolella – aiheuttaneen uuden perustetun, Moskovasta riippumattoman itsenäisen Ukrainan ortodoksisen kirkon päämies, uusi Kiovan arkkipiispa ja koko Ukrainan metropoliitta.

Pyhän Sofian katedraalin kuuluisa maamerkki: kellotorni.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Historiaa ja merkittäviä tapahtumia tuossa katedraalissa on kuitenkin sen historian aikana ennättänyt tapahtua paljon ja tuo ei liene kuitenkaan rakennuksen historian kannalta yhtä suuri tapahtuma, kuin mitä me nykyihmiset ajattelemme.

Pyhän Sofian katedraalista löytyy ilmeisesti maailman suurin mosaiikkityö, 260 neliömetrin kokoinen Jumalanäidin mosaiikki-ikoni.

Katedraali rakennettiin jo noin tuhat vuotta sitten eli 1000-luvun alkuvuosikymmeninä, hieman lähteistä riippuen joko 1017 tai 1037 tienoilla. Erään merkittävän ja paljon käytetyn lähteen, Nestorin kronikan mukaan, aloitusvuosi olisi 1037, jolloin alueelle ruvettiin rakentamaan useita rakennuksia, kuten Kiovan kultaisia portteja, Pyhän Sofian katedraalia sekä pariakin eri luostaria.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tuon kronikan kirjoittajaksi epäilty munkki Nestor oli muuten Kiovassa sijainneen luolaluostarin munkki ja haudattu sen hautaluoliiin. Tosin sekin pitää sanoa, ettei tutkijoiden mukaan suinkaan ole täysin varma asia, että juuri Nestor olisi tuon nimensä mukaan ristityn kronikan oikea kirjoittaja, mutta se on sitten ihan oma asiansa.

Ukrainalaisessa 2 hryvnian (grivnan) setelissä on toisella puolella kuvattuna Pyhän Sofian katedraali alkuperäisessä muodossaan ...

Siitä ollaan varmoja, että rakennuttamisen aloitti alueen hallitsija, maineikas Rostovin ja Novgorodin ruhtinas ja Kiovan suurruhtinas Jaroslav I Viisas (ukrainaksi: Ярослав Мудрий, 978-1054).

... ja toiselta puolen seteliä löytyy kuva rakennuttajasta Jaroslav I Viisaasta.

Katedraalin suunnittelivat kuitenkin bysanttilaiset arkkitehdit ja se rakennettiin bysanttilaiseen tyyliin ja vasta paljon myöhemmin – 1600- ja 1700-lukujen taitteessa – se muutettiin ukrainalaisen barokkityylin mukaiseksi. Kiovan Pyhän Sofian katedraalista löytyy paljon yhtäläisyyksiä ja samankaltaisuutta vaikkapa Konstantinopolin Hagia Sofian katedraalin kanssa, joka sijaitsee nykyisessä Turkin Istanbulissa ja on rakennettu ”kaimaansa” nähden noin 500 vuotta aikaisemmin ja sitten 1400-luvulla muutettu ensin moskeijaksi ja myöhemmin museoksi.

Pyhää Basileios Suurta kuvaava mosaiikki-ikoni katedraalin museossa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kiovan Pyhän Sofian katedraalikin oli kirkollisessa käytössä vuoteen 1929 asti ja museoksi se muuttui vuonna 1934 aikana, jolloin Ukraina oli osa Neuvostoliittoa. Nykyisin se on edelleen enemmän museo kuin kirkko, sillä siellä ei normaalisti pidetä jumalanpalveluksia kuin kerran vuodessa, elokuun 24. päivänä eli Ukrainan itsenäisyyspäivänä. Katedraali on yksi Ukrainassa sijaitsevista Unescon maailmanperintölistalla olevista kohteista melkein vieressä sijaitsevan Kiovan luolaluostarin kanssa.

Nyt vuonna 2018, joulukuun 15. päivänä tuo katedraali on valittu uuden Ukrainan kirkon syntymisen tapahtumapaikaksi. Kirkossa valitaan – jos kaikki menee suunnitellusti – aivan uusi Ukrainan ortodoksisen kirkon päämies ja hän saa Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkaatilta ns. Tomos-asiakirjan, jolla tälle kirkolle annetaan kirkollisessa mielessä autokefalia eli laaja itsenäisyys ja siitä tulee itäisen ortodoksisen kirkon 15. laajasti itsenäinen paikalliskirkko.

Katedraalin museossa sijaitseva pieni kirkko.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Mitä muuta tuohon tapahtumaan – kirkon itsenäistymiseen – tuleekaan liittymää, se nähtäneen piakkoin tai viimeistään jonkin ajan kuluttua itsenäistymisestä. Venäjän ortodoksinen kirkko eli Moskovan patriarkaatti haraa voimallisesti asiaa vastaan ja on käynnistänyt nyky-tyypillisen venäläisen hybridisodan paikalliskirkkojen keskuudessa ja osin julkisessa mediassakin.

Erilaiset trollitehtaat ja ns. hyödylliset hölmöt (useful idiots) on saatu toimimaan Konstantinopolia vastaan ja hybridisodassa käytetty kielenkäyttö ei oikein vastaa kuvaa kristillisestä ajatusmaailmasta ja lähimmäisenrakkaudesta. Vaikuttaa vahvasti siltä, että kirkon – tai ehkä maallisten – johtohenkilöiden omat valtaintressit ja "hyödyllisten hölmöjen" omat kirkolliset "ajatuskehitelmät" ovat tärkeämpiä kuin miljoonien ihmisten pelastuminen oikeastiuskovan kirkon avulla.

Eri paikalliskirkkojen taloudelliset, historialliset tai muut sidonnaisuudet vaikkapa juuri Moskovan patriarkaattiin ajavat ohi kristillisen lähimmäisenrakkauden ja näiden satelliitti- tai muulla tavalla Moskovasta riippuvaisten paikalliskirkkojen johtajat – hekin eräänlaisia "hyödyllisiä hölmöjä" – ovat vaahdonneet Konstantinopolia vastaan suuren kirkkorahvaan samaan aikaan vaietessa ja ihmetellessä maailman ja erityisesti oman ja muiden paikalliskirkkojen menoa.

Yksi museon Kristus-ikoneista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Konstantinopoli on kertonut toimillansa antavan miljoonille ukrainalaisille laillisen – ekumeenisen patriarkaatin antaman ja ekumeeniselle patriarkaatille suodulla oikeudella annetun – oikeauskoisen kirkon, jolla on parempi mahdollisuus maassa ohjata ja johtaa uskovaisia oikealle tielle, kuin aiemmalla ns. skismaattisella kirkolla, joka erilaisten valtapyrkimysten vuoksi oli erotettu maailmanlaajuisesta ortodoksisesta kirkkoperheestä.

Konstantinopolilla ei ole taustalla mitään taloudellisia tai edes poliittisia taka-ajatuksia, vaikka niin varmasti propagadassa on väitetty. Teko on pelkästään kristillistä ihmisistä huolehtimista ja kirkon perustehtävää, ihmisten johtamista oikealle pelastuksen tielle. Myöskin asioiden kaataminen mahdollisesti ongelmallisten ukrainalaisten kirkollisten johtajien syyksi tuntuu ihmeelliseltä, kun hänen tai heidän "syntinsä" joutuisivat näiden vaahtoajien mielipiteen perusteella sovittamaan miljoonat syyttömät.

Pyhän Sofian katedraali 9.12.2018.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tässäkin asiassa taustalla on vahvasti nähtävissä entisen Neuvostoliiton nykyisen perillisen, aggressiivisesti valtaan pyrkivän ja alueiden alistamisiin pyrkivän nyky-Venäjän pyrkimykset palauttaa vanha alueellinen mahti takaisin 1990-luvun tapahtumien ja Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Asia, josta edes Venäjän ortodoksine kirkko ei ole päässyt irti eikä ole osannut ottaa asiaan etäisyyttä, vaan on vajonnut yhdeksi maallisen vallan pelinappulaksi ja jopa väkivallan lietsojaksi, yhdeksi maan hallintoyksiköksi.

Blogisti ukrainalaisten ystävien kanssa tutustumassa Pyhän Sofian katedraaliin joulukuun alussa 2018.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kun samalla muistetaan Neuvostoliiton Ukrainalle aiheuttamat historialliset vastoinkäymiset ja väkivaltaisuudet – kuten vaikkapa vain noin 80 vuoden päässä olevan 1930-luvun nälkään tappamisen, Holodomorin tai vaikka noin 30 vuoden päässä olevan Tšernobylin ydinvoimaonnettomuuden 1980-luvulla ja sen aiheuttama kaaoksen sekä unohtamatta aivan äskettäin tapahtuneita Krimin väkivaltaista valtaamista ja Venäjän tukemaa Itä-Ukrainan kapinaa, ei suinkaan ole ihme, jos ukrainalaiset ajattelevat niin kuin tässä asiassa ajattelevat: oma itsenäinen, Moskovasta riippumaton ortodoksinen kirkko on hyvä asia Ukrainalle.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

187. Kiovan luolaluostari

Yleiskuva Kiovan-Pecherskin lavrasta, ylemmästä lavrasta alempaan päin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kiovan luolaluostari, Kiovan-Pecherskin lavra, kuuluu niihin kohteisiin, joka pitää käydä katsomassa, mikäli vierailee Ukrainassa ja Kiovassa. Se on yksi maan huomattavimmista matkailukohteista ja samalla se kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon.

Kuva Kiovan-Pecherskin lavrasta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Alkuaan lavra lienee ollut pienistä taloista samalle kujalle [(kre.) lavra = (suom.) kuja] muodostuneen luostariyhteisön nimitys. Myöhemmin se vakiintui tarkoittamaan vain todella suurta luostaria. Kreikan Athoksella tällaisia luostareita on kaksi: toinen on pyhittäjä Athanasios Athokselaisen vuonna 963 perustama Suuri Lavra (Megisti Lavra) ja toinen munkkien Atanasios, Nikolaos ja Antonios vuonna 972 perustama Vatopedin luostari.

Kuva Kiovan-Pecherskin lavrasta. Taustalla pääkirkko.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Venäjällä ja yleensä slaavilaisessa perinteessä lavra nimitys liitettiin luostarien varallisuusluokitukseen ja veljestön määrään ja se annettiin vain suurimmille luostareille, joilla sitten olikin erilaisia erivapauksia ja jotka toimivat alueensa hengellisinä ja kulttuurillisina keskuksina. Venäjällä lavroja on Moskovan lähistöllä (Sergijev Posadissa) vuonna 1345 perustettu (lavran arvon vuonna 1744 saanut) Troitse-Sergijevin lavra ja Pietarissa vuonna 1710 perustettu (lavran arvon vuonna 1797 saanut) Pyhän Aleksanteri Nevskin lavra. Edelleen ainakin jonkin aikaa vielä Venäjän kirkkoon kuuluva ja Ukrainassa sijaitseva vuonna 1051 perustettu Kiovan luolaluostari eli Kiovan-Pecherskin lavra ja toinen Ukrainassa sijaitseva lavra on Potšaevin lavra, Puolassa on vielä Bialystokissa Supraslin lavra.

Kuvassa yksi lavran kirkkojen lukuisten kirkkojen ikonostaaseista. Tällä korkeutta taisi olla 7-8 ikonikerrosta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kiovan luolaluostari eli Petšerskin lavra (ukrainaksi: Києво-Печерська лавра / Kijevo-Petšerska lavra, venäjäksi Киево-Печерская лавра / Kijevo-Petšerskaja lavra) on siis Kiovassa sijaitseva ortodoksinen luostari, joka vaikutti merkittävästi ortodoksisuuden leviämiseen Venäjällä 1600–1800-luvuilla.

Yksi pääkirkon sivukappeleista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Luostari on yksi itäisen slaavilaisen ortodoksisuuden vanhimmista luostareista, jonka perustaminen ja rakentaminen ajoittuu 1000-luvun alkuun, aikaan, jolloin tosiaankin Suomessa elettii melkein metsissä ja savupirteissä. Tuohon aikaan Kiovassa rakennettiin useita suuria rakennuksia lavran lisäksi, mm. Pyhän Sofian katedraali ja Kultaiseksi portiksi (Golden Gate) nimetty keskiaikaisen kaupungin komea sisääntuloportti, joka jo aikojen saatossa ennätti tuhoutuakin, mutta on nyttemmin rakennettu uudestaan.

Kuva Kiovan-Pecherskin lavran pääkirkosta, sen yhdestä sivukappelista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Vanhojen historiallisten tietojen mukaan lavran rakentamisen aloitti Kreikan Athos vuorelta Ukrainaan palannut munkki nimeltään Antoni. Myöhemmin pyhäksi kanonisoitu pyhittäjä Antoni Kiovalainen aloitti luostarin rakentamisen ja myöhemmin hänen kanssaan toimi myös yksi hänen oppilaistaan, pyhittäjä Feodosi Kiovalainen. Molempien ikoneita löytyy monesta paikasta luostaria ja luostarirakennusten ulkopuolelta myös heidän patsaitaan.

Pyhittäjiä Antoni ja Feodosi Kiovalaisia kuvaava ikoni.

Alkuun luostari muodostui alueelle rakennetusita luolista ja kasvoi vähitellen nykyiseksi todella laajaksi luostarialueeksi, missä sijaitsee lukuisia kirkkoja, veljestön asumuksia, talous- ja muita rakennuksia ja nykyään myös useita trapešoja, ravintoloita ja hallintorakennuksia. Venäjän kirkon alaisuuteen autonomisena kirkkona kuuluvan Ukrainan ortodoksisen kirkon (UOK-MP) päämies, metropoliitta Onufri asuu myös lavran alueella. Luostari on yhä erittäin merkittävä alueen venäläisten ja venäläiseen kirkkoon kuuluvien kulttuurinen keskus.

Pitkät kivetyt käytävät ristevät alueella.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Luostari tuhoutui mongolien invaasion aikana, mutta se nostettiin uuteen kukoistukseensa 1300- ja 1400-luvuilla Puola-Liettuan alaisuudessa, jolloin sitä jopa yritettiin liittää Rooman kirkon alaiseen ns. kreikkalais-katoliseen kirkkoon eli uniaatteihin, mutta hanke kaatui veljestön voimalliseen vastustukseen.

Kuva Kiovan-Pecherskin lavrasta, sen alemmasta osasta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Hieman tuon ajan jälkeen luostari sai vuonna 1598 ensimmäisenä venäläisenä luostarina lavran arvon. Toinen luostarin alasajo tapahtui sitten ns. uudella ajalla, kun neuvostovallan aikana luostarista tehtiin museo, joka sitten 1988 muutettiin taas takaisin alkuperäiseen käyttöönsä.

Sivukappelin seinämaalauksissa oli kuvattuina lavran historiaan liittyviä ihmisiä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kuten edellä mainitsin, luostari toimi alkuun maan alle kaivetuissa luolissa, mutta veljestön kasvaessa ryhdyttiin hiljalleen rakentamaan myös maan päälle niin kirkkoja kuin asumuksia.

Yhden kirkon ulko-ovi.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Sekä pyhittäjä Antoni kuin myös pyhittäjä Feodosi toimivat luostarin johtajina, igemeneina, ja tuolloin luostarin kuri ole jokseenkin kova ja kilvoittelu todella askeettista ja vaativaa.

Kuva Kiovan-Pecherskin lavran yhdestä ikonostaasista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Feodosin elintavoista on jäänyt jälkeen useita kirjoituksia. Erään tällaisen eli Synaksarion mukaan igumenin (luostarin johtajan) arvostaan huolimatta Feodosi osallistui usein raskaisiin töihin. Hän alusti leipätaikinaa, kantoi vettä, pilkkoi puita ja teki muita töitä, joihin moni muu ei halunnut tarttua. Hän ei kätkenyt Jumalalta saamaansa ruumiillisen voiman ja kestävyyden lahjaa, vaan rohkaisi toisia reippaalla esimerkillään ja iloitsi samalla hengessään. Hän kävi usein veljien keljoissa. Jos hän löysi sieltä jotakin ylimääräistä – ruokaa, vaatetta tai muuta – hän heitti sen heti uuniin sanoen, ettei munkin, joka on kieltänyt kaiken maallisen, pidä koota keljaansa turhaa tavaraa. ”Kuinka voimme kantaa Jumalalle puhtaan rukouksen, jos keljassamme on katoava aarre?” hän sanoi. Hän myös opetti veljiä pyytämään aina vanhemmalta munkilta siunauksen ennen mihinkään työhön ryhtymistä. Jos hän kuuli, että ruoka oli valmistettu ilman siunausta riitaisessa ja kaunaisessa ilmapiirissä, hän ei suostunut syömään sitä, vaan käski heittää sen jokeen tai polttaa uunissa.

Kuva Kiovan-Pecherskin lavran trapesassa olevasta kirkosta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kun nykyisiä munkkeja katsoo autoineen, älypuhelimineen ja läppäreineen, pyhittäjät varmaan kääntyisivät haudassa ne nähtyään.

Trapesan kirkon yhteydessä oli myös näyttelytila.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tässä vuonna 2007 Ukrainan seitsemänneksi ihmeeksi nimetyssä luostarissa elää joidenkin epävirallisten tietojen mukaan yli 100 munkkia ja runsaasti muuta väkeä, kuten työntekijöitä ja munkeiksi aikovia, noviiseja.

Näkymä näköalapaikalta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Alue on jaettu erikseen museoalueeksi ja erikseen luostarialueeksi. Luostarin vanhat luolat, jonne on haudattu useita pyhiksi kanonisoituja sekä muita luostarin asukkaita ovat useiden metrien syvyydessä ja niitä on todella paljon, joidenkin lähteiden mukaan yli sata hautaa mm. Nestorin kronikan kirjoittaja Nestor sekä muinaisen kiovalais-venäläisen maailman legendaarinen sankari, eräänlainen runoilija-ritari, Ilja Muromalainen ovat sinne haudatut.

Näkymä näköalapaikalta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Luolastoa yhdistää paikoitellen juuri ja juuri kuljettavissa oleva kapea ja melko matala käytävä ja sinne pääsee yleensä katsomaan ja kunnioittamaan reliikkejä. Käytävillä kuljetaan jonossa kirkkokynttilä, tuohus, kädessä haudalta toiselle pitkiä matkoja ristiin rastiin.

Luolaluostarin hautaluolastoa, jonka kuvaaminen ei ole aina sallittua.
(Kuva © Vesa Takala)

Luostarin pääkirkko on omistettu Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumiselle.

Kuva Kiovan-Pecherskin lavran pääkirkosta, Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraalista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Luostari kirkkoineen ja luolastoineen on todella katsomisen arvoinen kohde kaikille Kiovassa matkaileville uskonnostaan tai vakaumuksestaan riippumatta.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

186. Ukraina kolmannen Rooman hampaissa

Seinämaalaus nälänhädän muistomekin luona Kiovassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kyllä matkustaminen on ihanaa, mutta vanhetessa sen oheen tulee monenlaisia ylimääräisiä kiemuroita. Mutta onneksi olen oppinut jättämään ne mahdollisuuksieni mukaan aikakin matkan aikana syrjään ja kärsiä niistä sitten myöhemmin, Niin nytkin. Takana on ensin kaksi tiukkaa matkapäivää junalla ja lentokoneella ja heti perään kaksi todella vauhdikasta päivää Ukrainassa, Kiovassa. Kyllä siinä tällainen jo valmiiksi sairas seitsenkymppinen alkaa hieman hyytyä.

Tänään on lepopäivä ja saamme nukkua piiiitkäään, ei ole kiire edes aamiaiselle, sillä ostimme jotain syötävää huoneeseen. Tällainen lepopäivä tulee tarpeeseen. Ulkona on ollut melko hankala keli liikkua kävellen. On liukasta, paikoin sohjoistakin, lämpötila ihan suomalaisen oloinen. Hieman se on vienyt voimia, kun on pitänyt koko ajan kävellä varoen ja siitä huolimatta otin yhden ihan kunnollisen kuperkeikan, joka tällaisella ”hennolla” aerodynaamisella vartalollani on aina mielenkiintoinen kokemus.

Kiovan luolaluostarin kirkon komeat kupolit.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Mutta kokemus Kiovasta on niin suurenmoinen , että useimmat omat raihanaisuuden ongelmat unohtuvat – paitsi aamulla, kun ei meinaa oikein päästä sängystä ylös. Kun ylöspäästyään katselee kamerastaan, mitä on edellisenä päivänä saanut talteen, vaivat taas unohtuvat kuvia katsellessa.

Moskovan patriarkaatille kuuluva pieni kirkko ihan Pyhän Andreaksen katedraalin vieressä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tämänkin matkani teemana on vahvasti ollut ortodoksisuus, kuten melko usein muulloinkin. Kiova on tämän alueen – mukaan luettuna Venäjän – uskonnollisuuden ja juuri ortodoksisuuden kehto, josta nykyinen kirkko on saanut täällä ja Venäjällä alkunsa. Siksi tämä vierailu juuri nyt on mielenkiintoinen, koska tuossa suhteessa Venäjään on menossa jälleen uusi vaihe.

Avainsana juuri nyt on autokefalia, joka tarkoittaa kirkollisessa mielessä laajaa kirkollista itsenäisyyttä, joka on mitä ilmeisimmin tulossa Ukrainan ortodoksiselle kirkolle. Vielä tätä kirjoittaessani en tiedä – ja ei taida tietää kukaan muukaan – miten laaja ja kattava tuosta uudesta kirkosta ainakin näin alkuun tulee. On vielä arvoitus, liittyykö siihen kaksi vai kolme alueella toimivaa kirkkoa. Myös se mietityttää – ainakin meitä ulkopuolisia, ei-ukrainalaisia – tuleeko yhdistymisestä vaikea, jopa väkivaltainen.

Maidanin uhrien kuvia löytyy katujen varsilta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Oma käsitykseni on, että ukrainalaiset itse suhtautuvat asiaan aivan toisin kuin me muualla asuvat. Välillä tuntuu jopa, että he – tai ainakin siis suuri osa kansasta – pitävät sitä itsestään selvyytenä, asiana, joka oikeasti kuuluu heille ja on heidän oikeutensa. Ja näinhän varmaan onkin.

Venäjän kirkko, joka tässä on toisena – tai voisi myös sanoa yhtenä kolmesta osapuolesta, on suhtautunut asiaan melko neuvostoliittomaisesti, erittäin suurvenäläisesti. Tässä ja nykyään aika monessa muusakin asiassa uusi Venäjä muistuttaa entistä enemmän vanhaa Venäjää ja jopa Neuvostoliittoa. Kun asiaa tarkastelee tuolta pohjalta, saattaa ymmärtää joitain yksityiskohtia paremmin.

Sisäkuva Kiovan lavran yhdestä sen lukuisista kirkoista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Jos asiaa ajattelee noin, herää tietysti samalla ajatus siitä, mikä mahtaa olla pontimina niillä muunmaalaisilla – suomalaiset mukaan luettuina – jotka vastustavat tässä kaikin mahdollisin sanakääntein Konstantinopolin toimia ja kiittävät Moskovan toimia. Jopa siinä määrin, että sortuvat levittämään toisinaan myös julkeaa ja hävytöntä propagandaa sellaisin sanakääntein, että siitä on kristillisyys kaukana.

Ukrainalaiset ihmiset ovat olleet minulle aiemmin melko tuntemattomia kansana. Tunsin jonkun ukrainalaisen ennen matkaani, nyt tunnen pari enemmän ja se on ollut yksi tämän matkan helmistä. Tapaamani ukrainalaiset ovat osoittautuneet aivan ihaniksi ihmisiksi, joista parissa päivässä on tullut – uskallan sen sanoa näin – ystäviä. Olen saanut viettää hauskoja hetkiä heidän kanssaan, vieraillut heidän kodissaan ja saanut heiltä upeita ja älykkäitä arvioita ja katsauksia maasta ja sen tilasta. Jo pelkästään tällaisten ihmisten tapaaminen tekee matkasta upean.

Olemme todellakin keskittyneet pääasiassa ortodoksisiin kohteisiin: kirkkoihin ja luostareihin ja siinä ohessa nähneet paljon muutakin, mm. se vaietumman ja hieman taka-alalla olevan, mutta kuitenkin julkisen ja julkisillakin paikoilla nähtävän muiston erilaisista kauheuksista, nälänhädästä, ydinvoimalaonnettomuudesta ja viimeaikaisistakin sodista. Ne ovat jännittävällä tavalla läsnä koko ajan ja voisin myös suomalaisten evakkojen lapsena ymmärtää sen niinkin, että niiden vaikutus on pitkäaikainen ja moneen asiaan kohdistuvaa.

Holodomorin (Neuvostoliiton aiheuttaman nälänhädän) uhrien muistomerkki Kiovassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tšernobylin ydinonnettomuus, 1930-luvulla kansaa tappanut ulkoa aiheutettu nälänhätä, Holodomor, Itä-Ukrainan kapinaliike ja Krimin valtaaminen, eivät ole jokapäiväisiä puheenaiheita tavatessamme, mutta vaikuttavat koko ajan taustalla ihmisten ajatteluun, elämään ja toimiin. Tai ainakin ne aiheuttavat sitä osalle kansaa, ei ehkä kaikille.

Maassa käydään ymmärrettävästi edellisistä syistä johtuen irtaantumisvaihetta entisistä ”isännistä” ja vallasta. Asia ei vain aina kuitenkaan ole ilmeisesti noin suoraviivaista, sillä maassa on vielä monissa syvissäkin rakenteissa jäljellä tuota entistä ”valtaa”, entisiä tapoja ja käytänteitä, joita usein nimitetään korruptioksi.

Maassa oli ilmeisesti jossain vaiheessa heti uusimman itsenäistymisen alussa sellainen tilanne, että ne jotka osasivat ja saattoivat niin tehdä, ottivat kaiken irtonaisen, ilman isäntää olevan vaurauden itselleen. Pian syntyi melko jakaantunut yhteiskunta niin taloudellisessa mielessä kuin vaikkapa kielellisessäkin mielessä ja luonnollisesti poliittisessa mielessä – mitä se sitten Ukrainassa tarkoittaakaa, siitä minä en ole saanut selvää. Kun sittemmin ”vanha isäntä” havahtui siihen, että kohta taitaa hävitä osa tiluksista, alkoi tapahtua. Osa vaurauden haalijoista hävisi naapurivaltioon, osa muualle. Osa jäi vielä miettimään, olisiko kuitenkin vielä jotain kaapattavaa. Tilanne selvästikin kriisiytyi, eikä ehkä ole vielä kokonaan selkiintynyt, koska esimerkiksi EU tai USA eivät kovin herkästi tue maata ainakaan julkisesti ja taloudellisesti.

Näihin kuvioihin upposi sitten Ukrainan ortodoksinen kirkkokin siihen saakka, kunnes Konstantinopoli tuli apuun. Kuinka pyyteetöntä tai ”poliittisesti vapaata” tuokin apu on, se saa historia selvittää. Mutta lääke tuntuu ainakin oikealta, sillä nyt miljoonat ilman tunnustettua kirkollista kotia vailla olevat ukrainalaiset ovat saamassa oman kirkon, laillisesti tunnustetun kirkon.

Pyhän Sofian katedraali.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

 Tuleva lauantai 15.12.2018 osoittaa ensimmäiset suuntaviivat, missä ja mihin mennään. Silloin kokoontuu Kiovassa asioista päättävä synodi, kirkolliskokous, historiallisessa Pyhän Sofian katedraalissa, jonka Jaroslav Viisas rakennutti samaan aikaan, kun me suomalaiset elelimme vielä metsissä ja savupirteissä, 1000-luvun alussa. Kirkko on upea muistomerkki noilta ajoilta, jolloin muuten myös kiisteltiin vahvasti – silloin Rooman ja ns Uuden-Rooman eli Konstantinopolin välillä – jopa sellaisin seurauksin, että 1054 Rooman kirkko erosi ortodoksisesta kirkkoperheestä. Miten käynee nyt 964 vuotta myöhemmin kun vastakkain ovat tuo aiempi Uusi-Rooma ja itsensä kolmanneksi Roomaksi mieltävä Venäjä.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

185. Ensi kertaa Ukrainassa

Olen matkaillut aika laajalti Euroopassa, mutta joitain maita on jäänyt jostain syystä väliin, kuten mm. Bulgaria ja Ukraina. Bulgariassa melkein kävin kerran, kun ajoin autolla Bulgarian ja Romanian rajaa pitkin tosin Romanian puolella, mutta olisi ollut melko helppo poiketa silloin rajan toiselle puolelle Silistriaan, mutta jäi kuitenkin tekemättä.

Vaikka sota tai konfliktit ovat kaukana Kiovasta, merkkejä siitä löytää kuitenkin kaupungilta. Tässä sankareiden rintakuvat ja nimilistat sekä Tšernobylin vuoden 1986 ydinvoimalaonnettomuuden muistomerkki hiemen kaupungin laidalla.
(Kuva ©Hannu Pyykkönen)

Ukrainan poistin käymättömien maiden listalta, kun matkustin 7.12. nuorimman poikani kanssa Kiovaan ihan melkein mielijohteesta, mutta joitain taka-ajatuksia kuitenkin mielessä. Niinkään meitä tai ainakaan minua ei kiinnostanut Krimin kriisi tai taistelut Itä-Ukrainassa tai edes Asovanmeren konflikti tai liikekannallepano ylimääräisiin sotaharjoituksiin. Toki ne mielessä olivat, mutta minua kiinnosti ihan oikeasti toinen ”sota” Moskovan ja Konstantinopolin välillä ja tämän sodan temmellyskenttä oli koko Ukraina noiden muiden ollessa varsin paikallisia.

Kuva pienestä Kiovan laitakaupungilla sijaitsevasta Kiovan patriarkaatin kirkosta, joka oli täynnä kirkkokansaa liturgiassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kirkkosodassa kysymyksessä oli kahden ortodoksisen paikalliskirkon välisestä mittelystä, kun Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka aikoo antaa ns. Tomos-asiakirjan Ukrainan omalle kansalliselle ortodoksiselle kirkolle ja näin taata sille paikan ortodoksisten paikalliskirkkojen perheessä.

Mittely siitä syntyi siksi, että suuri ortodoksinen kirkko Ukrainassa (UOK-MP) kuuluu Moskovan patriarkaatin eli Venäjän ortodoksisen kirkon alaisuuteen autonomisena kirkkona. Sen lisäksi Ukrainassa toimi kaksi ns. skismaattista kirkkoa eli ortodoksisen maailmanlaajuisen ”kirkkoperheen” ulkopuolelle jätettyä kirkkoa, Kiovan patriarkaatti (UOK-KP) ja ns. Ukrainan autokefalinen ortodoksisen kirkko (UAOK).

Kiovalla on vahva kirkollinen historia ja se on itseasiassa varmaankin koko Venäjänkin ortodoksisen kirkon alkupiste.
Kuva Kiovan luolaluostarista eli Petšerskin lavrasta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Konstantinopoli pyysi kaikkia kolmea mukaan yhdistymiseen, mutta Venäjän kirkko sai Moskovasta tiukat ohjeet ja ilmeisesti melkeinpä uhkauksia olla ottamatta osaa millään tavalla yhdistymisprosessiin ja samalla Moskova katkaisi kaikki kirkolliset suhteensa Konstantinopoliin.

Tässä siis lyhyesi tausta. Matkaa suunnitellessa oli vielä moni asia avoin, edes Asovanmeren selkkausta ei vielä ollut tapahtunut, mutta tuo kirkollinen asia oli vahvasti esillä Venäjän aloittamassa ns. hybridisodassa. Jopa Venäjän turvallisuusneuvosto kokoontui tuon kirkollisen asian vuoksi, koska näytti vahvasti siltä, että venäläinen kirkko vaihtuu Ukrainassa ukrainalaiseksi kirkoksi. Jotkut ovat veikkailleet, että Asovan konfliktikin liittyi ainakin osaltaan myös tähän kirkkokiistaan.

Kuva Kiovan luolaluostarista eli Petšerskin lavrasta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Näillä ”eväillä” tässä on nyt Kiovaa kierretty ja tutustuttu etenkin sen kirkollisiin (ortodoksisiin) kohteisiin. Ensimmäisestä päivästä alkaen on käynyt ainakin meidän tapaamien ukrainalaisten osalta selväksi, että tämä kirkon yhdistäminen, autokefalian saaminen, on hyvä ja myönteinen asia suurimmalle osalle ukrainalaisia.

Ukrainan kansasta 2000-luvun alun tietojen mukaan 77,8 % on ukrainalaisia ja 17,3 % venäläisiä ja loput valkovenäläisiä, moldovalaissia, Krimin tataareja, bulgarialaissia, unkarilaisia, romanialaisia, puolalaisia, juutalaisia ja muita kansallisuuksia. Eli melkoinen kansojen cocktail, vaikka ukrainalaiset ovat selvästi enemmistönä. Tuohon samaan aikaan tehdyn tilaston mukaan 67,5 % puhui äidinkielenään ukrainaa ja 29,6 % venäjää. Nyt Krimin kriisin ja Itä-Ukrainan konfliktin vuoksi luvut lienevät toisenlaiset ja tilanne siksikin räjähdysherkkä.

Edelleen Ukrainassa lienee suuriakin alueita tai jopa kaupunkeja, jossa puhutaan melkeinpä vain venäjää, mutta asia on kohinalla muuttumassa ja sekin lisää maan sisäisiä paineita.

Kuva Moskovan alaisuudessa olevalle Ukrainan kirkolle kuuluvasta Kiovan luolaluostarista eli Petšerskin lavrasta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kun siihen lisätään sitten tämä kirkkokriisi, jos se nyt sitä ihan oikeasti sellainen onkaan, monenlaista tapahtuu Ukrainassa tällä hetkellä ja sitä menimme katsomaan ja ruohonjuuritasolta tarkkailemaan.

Kiovassa on rauhallista ja sodasta – onpa se sitten aseellista tai kirkollista – ei ole paljoakaan näkyvissä. Mutta pinnan alla varmasti jotain tapahtuu sellaisten osalta , joiden elämään se oikeasti vaikuttaa suuremmin eli piispojen, pappien ja kirkon eri organisaatioiden parissa työskentelevien. Tavalliset maallikot näyttäisivät odottavan sitä ihan rauhassa ja itse asiassa positiivisella mielellä.

Aina on tietysti joukossa kiihkoilijoita – olemmepa Suomessa tai Ukrainassa, Venäjästä nyt puhumattakaan – joiden kiihkoilun taso on joskus melko ”överiä”. Tavallisesta taapertajasta se vaikuttaa melkein hulluudelta, mutta lienee joillekin melkein elämän ja kuoleman kysymys. Saa nähdä, kuinka he tulevat selviämään asiasta, kun mahdollisesti 15.12.2018 alkaa prosessi edetä vauhdilla ja kirkkokiistaankin on tulossa raskaampia panoksia. Mutta sehän nähdään sitten.

Näitä nyt ja lisää Kiovasta taas, kun jaksan kirjoittaa. Nyt on hieman kahden päivän riehumisen tuloksena vanhalla miehellä väsy. Mutta palataan vielä asiaan.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

184. Matkalla sotaakäyvään maahan

Olen matkustellut elämäni aikana melko paljon, mutta nyt olen ensimmäistä kertaa pakkailemassa tavaroita matkalle sotaa käyvään maahan, jossa samalla on osassa maata poikkeustila ja reserviläiset on kutsuttu ylimääräisiin harjoituksiin. Matkani suuntautuu siis Ukrainaan ja siellä Kiovaan.

Samanlaisella reissumiehen piikillä kuin minä rokotettu nuorempi poikani soitti minulle jokin aika sitten ja kysyi, vieläkö olen halukas lähtemään hänen kanssaan matkalle jonnekin. "Tietysti", tuli kuin hyllyltä otettuna. "Mihin?" - "Olisi kolme vaihtoehtoa", hän sanoi, "valitse":
* Romania – "no joo, ei ehkä sinne, koska käyn siellä toisinaan jopa pari kertaa vuodessa, entä seuraava"
* Berliini – "no joo, mikä ettei, siellä on varmaan mukavat joulutorit ja saa Glühweinia, mikäs se kolmas on"
* Ukraina – "joo sinne lähdetään, jee!"

Näin sitten valikoitui Ukraina ja Kiova kohteeksi ja sanottakoon, ettei silloin vielä ollut Asovanmeren laivaselkkausta eikä kertausharjoitusta tiedossa, mutta Krim ja Itä-Ukrainan tilanne toki oli. Mutta emmehän me sinne suuntaan olleet menossakaan.

Poikani varasi lentoliput, minä etsin sopivan hotellin keskeltä ns. vanhaa kaupunkia ja homma alkoi olla valmiina, kun sitten tulivat nuo edellä mainitut Asova ja poikkeustila. Jälleen ajatus, ettei ne olleet Kiovassa, vaan kauempana eli en minä ainakaan asiaan sen suuremmin juuttunut. Asia jäi hautumaan.

Olin eräällä kuvauskeikalla noin viikko sitten, kun poikani aivan yllättäen taas soitti ja aloitti varsin epätavallisen puhelun:
* "Terve, missä olet" – saatuaan vastauksen hän jatkoi
* "Onko kaikki ok" – "no tietysti, miksi kysyt"
* "No kun et ole soittanut ja peruuttanut matkaa" – "enhän toki peruutakaan, kyllä me sinne mennään, haluatko sinäkin mennä"
* "Kyllä" – "sitten hyvä. Me menemme sinne."

Tuntui tietysti samaan aikaan mukavalta, kun poika välitti isänsä tunteista ja isästä, mutta kieltämättä samalla hieman nauratti. Tosin ehkä silloin aloin ensi kertaa miettiä ihan tosissaan, minne sitä oikeastaan ollaankaan menossa.

Ehkä noiden ajattelujen jälkeen – ehkä ei, koska muutenkin olen tällainen asioiden järjestelijä – mene nyt ja tiedä sitten – päätin sitten soittaa Suomessa asuvalle ukrainalaiselle tutulleni ja kyselin hieman asioita Ukrainassa ja kenties mahdollisuuksia järjestellä joitain asioita perillä Kiovassa.

Se onnistui ja sain turvakseni oman bodyguard-poikani lisäksi hänen avullaan perille Kiovaan alueen tuntevan ja englantia osaavan tuttuni ystävän, jolla kaiken lisäksi on auto käytössä ja sillä pääsemme eri kohteisiin. Matkakohteet on jo alustavasti mietitty ja hänellekin kerrottu, nyt vain pitäisi päästä sinne. Mutta ei hätää, huomenna matka alkaa junalla Helsinkiin ja sieltä seuraavana päivänä suoralla lennolla Kiovaan, jossa odottaa ylellinen kuninkaallinen hotelli. Ja varmasti jotain muutakin, josta kerron sitten myöhemmin.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com