Kirjoitettuani edellisen blogijuttuni, katselin lisää ja runsaammin netistä, mitä tuosta aiheesta oli kirjoitettu aikaisemmin. Samalla huomasin – vaikea sanoa ilokseni vai surukseni – etten suinkaan ole yksin ajatelmissani, vaan samalla tavalla ajattelevia onkin melko paljon.
Mutta hieman kai lohdutti tämäkin tieto ja helpotti myös päätöksentekoani tästä eteenpäin. En suinkaan kruisaile tuolla Euroopassa yksin tällaisten ajatuksieni siivittämänä, siellä on paljon kaltaisiani ja samoin ajattelevia. Toki noita taustoja lukiessani havaitsin, että on myös paljon ihmisiä, joilla asenteet ja ajatukset ovat varsin juntturassa. Kun on johonkin totuttu, niin sitten olkoon, vaikka kuka tai mitä muuta tahansa sanoisi.
Mieleeni palautui vanha juttu eräästä naisesta, joka aina leikkasi kinkusta sen potkaosan ja paistoi vain sen ”paksumman osan”. Puolisoa ihmetytti asia ja siksi hän kysyi asiaa vaimoltaan ja sai vastaukseksi: ”Oma äitini teki näin.”
Koska anoppi eli vielä, puoliso meni hänenkin luokseen ja kysyi saman kysymyksen ja yllättäen saikin saman vastauksen: ”Oma äitini teki näin.” Ei kun edelleen anopin iäkkään, mutta hyvässä henkisessä kunnossa olevan äidin luo saman kysymyksen kanssa. Nyt ei tullutkaan enää samaa vastausta.
Anopin äiti kertoi, että siihen aikaan, kun hän paistoi kinkkuja, hänellä oli käytössään sellainen uuni, ettei kokonainen kinkku mahtunut uuniin sisään. Siitä piti leikata osa potkasta pois, jotta sen voi paistaa uunissa. Tästä alkoi ketju äidiltä tyttärelle ja hänen tyttärelleen niin, ettei tyttären tytär enää tiennyt, miksi hän toimi niin, kuin toimi. Asioille ja omituisillekin tapahtumille, teoille ja toiminnalle on siis yleensä ja usein aivan looginen selitys. On sitten aivan eri asia, toimiiko tuo selitys enää nykyajassa.
Niin saattaa olla varmaan näille toimille karavaanariasioissa ja niiden parissa toimimiselle. Mutta samoin kuin tuossa kinkkuasiassa, tässäkin voisi pysähtyä, ajatella ja toimia niin, kuin on siillä hetkellä parasta ja sopivinta eikä välttämättä pitäytyä käyttäytymis- ja ajatusmallissa, joka on vain tullut kaiken muun oman elämänhistorian roinan mukana sen suuremmin sitä pohtimatta tai kyseenalaistamatta.
Perässä vedettävät asuntovaunut ovat melkoiselta osalta vaihtuneet meilläkin matkailuautoihin, vaikka toki vaunujakin vielä näkee, mutta kyllä järjestön toiminnan painopisteen tulee olla siellä, mikä on jäsenistön tarve ja suunta. Leirintäalueiden merkitys on vähentynyt ja ihmisten leiriytymiskäytännöt ja -tarpeet muuttuneet. Kausipaikkalaiset – jonkinlaisten korvikekesämökkien omistajat – ovat olemassa, mutta on muunkinlaisia matkaajia, liekö kohta enemmistö. Jos enemmistön tai ainakin suuren osan jäsenistöä ajatuksia ei kuunnella, eikä toimita myös heidän etujensa ajajina, hajaannus on valmis.
Jos keskitytään vain omien leirintäalueiden ylläpitämiseen ja kehittämiseen, toiminta näivettyy, sillä kaikki eivät välttämättä käytä noita alueita eivätkä ole siellä "maansisäisinä emigrantteina" kesäkausia. Melko moni – varmaan kohta enemmistö – on hankkinut matkailuvälineensä, on se sitten vaunu tai auto, paikasta toiseen liikkumiseen ja majoittumiseen siellä, missä liikkuvat. Asetelma paikallaan makaavien kontra liikkuvien matkaajien välillä kärjistyy ja aiheuttaa muitakin eroja toimimattomasta järjestöstä kuin meikäläisen eron. Siihen pitää osata vastata tai sitten koko järjestö on turha ja vuosikymmenien ansiokas työ valuu hiekkaan.
Samaa jähmeyttä ilmenee toki laajemminkin koko yhteiskunnassamme. Yksi hyvä esimerkki tällaisesta ovat ammattijärjestömme, jotka eivät vieläkään tajua, että niiden tehtävänä on jäsenistön edun ajaminen, ei jonkun puolueen edun ajaminen. Ja jäsenistön etu saattaa joskus olla jopa askeleen taaksepäin ottamista, tilanteen uudelleen arvioimista, jos niin yleinen ja siinä ohessa jäsenistön etu sitä vaatii. Rohkeutta pitää olla tehdä myös toisenlaisia päätöksiä, jos se johtaa siihen, ettei koko järjestö ja sen jäsenet tuhoudu, vaan he saavat jatkaa tasaista ja turvattua elämää. Sama ajatuskulku pitäisi olla myös matkailujärjestöillä ja etenkin juuri liikkuvilla välineillä matkailevien etujärjestöllä ja sen yhdistyksillä.
Ulkona sataa ja ukkostaa, ei oikein haluta lähteä ajelemaan retkeilyautollani, joten on aikaa kirjoitella tällaisia ”ei-niin-reissussa-olevan” matkajuttuja, jotka siinä ja siinä sopivat tuon blogini otsikon alle, ”Matkalla jonnekin”, sillä kai tässä ollaan hieman matkalla jonnekin, tässä järjestäytymisessäkin, vaikka sitten sinne karavaanarien kovinkin hyvin tuntemaan ”puskaan”.
Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
Mutta hieman kai lohdutti tämäkin tieto ja helpotti myös päätöksentekoani tästä eteenpäin. En suinkaan kruisaile tuolla Euroopassa yksin tällaisten ajatuksieni siivittämänä, siellä on paljon kaltaisiani ja samoin ajattelevia. Toki noita taustoja lukiessani havaitsin, että on myös paljon ihmisiä, joilla asenteet ja ajatukset ovat varsin juntturassa. Kun on johonkin totuttu, niin sitten olkoon, vaikka kuka tai mitä muuta tahansa sanoisi.
Mieleeni palautui vanha juttu eräästä naisesta, joka aina leikkasi kinkusta sen potkaosan ja paistoi vain sen ”paksumman osan”. Puolisoa ihmetytti asia ja siksi hän kysyi asiaa vaimoltaan ja sai vastaukseksi: ”Oma äitini teki näin.”
Koska anoppi eli vielä, puoliso meni hänenkin luokseen ja kysyi saman kysymyksen ja yllättäen saikin saman vastauksen: ”Oma äitini teki näin.” Ei kun edelleen anopin iäkkään, mutta hyvässä henkisessä kunnossa olevan äidin luo saman kysymyksen kanssa. Nyt ei tullutkaan enää samaa vastausta.
Anopin äiti kertoi, että siihen aikaan, kun hän paistoi kinkkuja, hänellä oli käytössään sellainen uuni, ettei kokonainen kinkku mahtunut uuniin sisään. Siitä piti leikata osa potkasta pois, jotta sen voi paistaa uunissa. Tästä alkoi ketju äidiltä tyttärelle ja hänen tyttärelleen niin, ettei tyttären tytär enää tiennyt, miksi hän toimi niin, kuin toimi. Asioille ja omituisillekin tapahtumille, teoille ja toiminnalle on siis yleensä ja usein aivan looginen selitys. On sitten aivan eri asia, toimiiko tuo selitys enää nykyajassa.
Niin saattaa olla varmaan näille toimille karavaanariasioissa ja niiden parissa toimimiselle. Mutta samoin kuin tuossa kinkkuasiassa, tässäkin voisi pysähtyä, ajatella ja toimia niin, kuin on siillä hetkellä parasta ja sopivinta eikä välttämättä pitäytyä käyttäytymis- ja ajatusmallissa, joka on vain tullut kaiken muun oman elämänhistorian roinan mukana sen suuremmin sitä pohtimatta tai kyseenalaistamatta.
Perässä vedettävät asuntovaunut ovat melkoiselta osalta vaihtuneet meilläkin matkailuautoihin, vaikka toki vaunujakin vielä näkee, mutta kyllä järjestön toiminnan painopisteen tulee olla siellä, mikä on jäsenistön tarve ja suunta. Leirintäalueiden merkitys on vähentynyt ja ihmisten leiriytymiskäytännöt ja -tarpeet muuttuneet. Kausipaikkalaiset – jonkinlaisten korvikekesämökkien omistajat – ovat olemassa, mutta on muunkinlaisia matkaajia, liekö kohta enemmistö. Jos enemmistön tai ainakin suuren osan jäsenistöä ajatuksia ei kuunnella, eikä toimita myös heidän etujensa ajajina, hajaannus on valmis.
Jos keskitytään vain omien leirintäalueiden ylläpitämiseen ja kehittämiseen, toiminta näivettyy, sillä kaikki eivät välttämättä käytä noita alueita eivätkä ole siellä "maansisäisinä emigrantteina" kesäkausia. Melko moni – varmaan kohta enemmistö – on hankkinut matkailuvälineensä, on se sitten vaunu tai auto, paikasta toiseen liikkumiseen ja majoittumiseen siellä, missä liikkuvat. Asetelma paikallaan makaavien kontra liikkuvien matkaajien välillä kärjistyy ja aiheuttaa muitakin eroja toimimattomasta järjestöstä kuin meikäläisen eron. Siihen pitää osata vastata tai sitten koko järjestö on turha ja vuosikymmenien ansiokas työ valuu hiekkaan.
Samaa jähmeyttä ilmenee toki laajemminkin koko yhteiskunnassamme. Yksi hyvä esimerkki tällaisesta ovat ammattijärjestömme, jotka eivät vieläkään tajua, että niiden tehtävänä on jäsenistön edun ajaminen, ei jonkun puolueen edun ajaminen. Ja jäsenistön etu saattaa joskus olla jopa askeleen taaksepäin ottamista, tilanteen uudelleen arvioimista, jos niin yleinen ja siinä ohessa jäsenistön etu sitä vaatii. Rohkeutta pitää olla tehdä myös toisenlaisia päätöksiä, jos se johtaa siihen, ettei koko järjestö ja sen jäsenet tuhoudu, vaan he saavat jatkaa tasaista ja turvattua elämää. Sama ajatuskulku pitäisi olla myös matkailujärjestöillä ja etenkin juuri liikkuvilla välineillä matkailevien etujärjestöllä ja sen yhdistyksillä.
Ulkona sataa ja ukkostaa, ei oikein haluta lähteä ajelemaan retkeilyautollani, joten on aikaa kirjoitella tällaisia ”ei-niin-reissussa-olevan” matkajuttuja, jotka siinä ja siinä sopivat tuon blogini otsikon alle, ”Matkalla jonnekin”, sillä kai tässä ollaan hieman matkalla jonnekin, tässä järjestäytymisessäkin, vaikka sitten sinne karavaanarien kovinkin hyvin tuntemaan ”puskaan”.
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos/kun kommentoit, tee se omalla nimelläsi. Nimettömät tai nimimerkit eivät kelpaa.