sunnuntai 11. syyskuuta 2016

113. Hinnoittelun vaikeus ja karavaanarien pihiys

Kilpisjärvi lähestyy - Saana näkyy jo.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen matkaillut Lapissa monien vuosien ajan. Syksyisin kävimme vaeltamassa tuntureilla perheen ja/tai ystävien kanssa, kevättalvisin taas kävimme ukkoporukalla hiihtämässä ja laskettelemassa. Silloin, kun tarvitsimme majoitusta syysaikaan vaelluksien alussa tai lopussa, majoituimme yleensä retkeilymajoissa ja vastaavissa, talvella aina hotellissa.
Pallaksella on useimmiten aina mukava vaeltaa lähimaastossa tai kauemmaksikin.
Kuvattu 11.9.2016.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Siinä tuli tutuiksi muutama majoitusliike, ei tosin hirveän moni, sillä melko usein olimme hiihtämässä Pallaksella, mutta vaelluspaikat sen sijaan vaihtelivat laajallakin alueella. Kiipesimme mm. vuonna 1995 koko perheen ja lukuisten ystävien kanssa Haltille. Nuorin vaeltaja taisi olla ekaluokkalaisen ikäinen nuori neiti.
Sumuinen Pallas 11.9.2016
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tuona aikana näimme melko konkreettisesti vaikkapa usein käyttämämme hotellin alasmenon ja yrityksen nousta uudelleen jaloilleen. Mielestäni taantumaan ei ollut yksin syynä vaikkapa noille ajoille sattunut talouslama, osin syytä oli myös matkailuyrittäjässä. Oli vaikeaa tehdä tulosta, kun käytössä ei ollut kaikki vuoden kuukaudet asiakkaiden suhteen, mutta työntekijöitä piti olla läpi vuoden.
Noiden ikkunoiden takana on tullut nukuttua aika monta yötä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Pian tulivatkin sitten kuvioon mukaan lomautukset tai muut järjestelyt. Paikkoja laitettiin kiinni hiljaisina aikoina. Mutta tehtiin myös muuta, joka ei suinkaan parantanut syntynyttä tilannetta, vaikka oli sellaiseksi tarkoitettu. Hinnat nousivat kohtuuttomasti.

Hintojen nousu ajoittui kenties osittain samaan aikaan sattuneeseen venäläisten ja virolaisten invaasioon pohjoisen matkailukeskuksiin. Välillä tuntui, että heillä oli rahaa ylettömästi tuhlailuunkin. Se sai osan yrittäjiä ahneiksi ja pian suomalaisten osuus alkoi mitä ilmeisimmin pienetä. Siltä ainakin rinteissä ajoittain tuntui, kun siellä ei suomea kuullut enää paljoakaan.

Venäläisten ja virolaisten lähdettyä muihin kohteisiin, muihin maihin, seuraukset alkoivat näkyä monella tavalla. Paikat rapistuivat, palvelun taso huononi, mutta hinnat pysyivät korkealla. Mekin etsimme jo ennen tätä vajoamista muita ratkaisuja retkillemme, mm. vuokrasimme useammalle hengelle tarkoitettuja mökkejä ja mahdollisimman paljon yövyimme varsinkin vaelluksien yhteydessä teltoissa ja autiomajoissa.

Mutta monta mukavaa muistoa on Lapin reissuista. Ikimuistoinen oli sekin ateria, kun tilasimme Pallas-hotellissa kissanmirri kaulassa olevalta hienostelevalta hovimestarilta pitkän hiihtoretken päätteeksi hyvän gourmee-pihvin ja saimme suurella lautasella kahvikupin pohjan kokoisen pihvin ja muutaman teelusikan kokoisella jäätelökauhalla muotoillun pyöreän perunan plus kastiketta. Jussi-ystäväni hotkaisi perunat heti ja pyysi hovimestarilta lisää perunoita ja kastiketta. Olisittepa nähneet hänen ilmeensä Jussin tehdessä tilausta. Perunat tosin sitten viipyivät niin kauan, että ennätimme syödä koko ruuan ja söimme sitten vain loppuillasta perunoita ja kastiketta.

Ruoka oli toki maittavaa, mutta ei siitä hiihtolenkillä ollut mies saanut tarvittavaa energiamäärää. Aikaisemmin – niinä hyvinä aikoina – kun tilasimme tuon Pallaksen mainion pippuripihvin, siinä riitti syömistä ja nälkä lähti. Ja hintakin oli melkein puolet halvempi, kuin tällä uudella.

Olimme olleet Pallaksella puuosan huoneissa niin monena vuotena samaan aikaan kevättä, että tunsimme useita samaan aikaan ja samanlaisia Pallaksen kävijöitä jo vuosien ajalta. Henkilökuntaakin tunsimme hieman, kerran annoimme jopa kyydin kokkirouvalle, kun hän oli menossa kotiinsa. Saunassa oltiin tuttuja ja Pallaksen Pöllöt kuuluivat myös kuvaan. Miten lie nyt? En tiedä, sillä siellä vierailumme katkesivat aika äkisti ja juuri tuohon hinnoittelupolitiikkaan.

Matkailuyrittäminen ei varmaan ole helppoa Suomessa. Itse edustan nykyisin eläkeläisenä tällaista matkailuautomatkailijaa, joka helposti hakee kohtuuhintaista majoitusta, koska majoittuu aina omassaan ja aika pitkälti myös omillaan ja tarvitsee paikan lisäksi vain joitain palveluja, jotka riippuvat suuresti ihmisestä itsestään ja hänen tavoistaan. En siis ole mitenkään otolliseen asiakasryhmään kuuluva ja kun lisäksi karavaanareista, siis meistä, useat ovat todella pihejä rahan käytössä (pois lukien matkakulkimen osto ja sen hinta). Sellaiset eivät ole oikein houkuttelevia kohteita asiakkaina.

Siksi useissa karavaanareille tarkoitetuissa paikoissa on ohessa muuta toimintaa, aktiviteetteja, hotellimajoitusta jne., joilla bisnestä yritetään pyörittää, ja melko harvassa on pelkästään karavaanareille tarkoitettuja paikkoja. Lähinnä ne ovat omien karavaanariyhdistysten omistamia tai ylläpitämiä.
Matkalla pohjoiseen 11.9.2016


Nytkin majoitun paraikaa ns. matkaparkissa Kilpisjärvellä. Tullessani tänne olin lähes ainoa, kirjoittamisen alussa meitä oli jo reilut puolenkymmentä, nyt jo yli kymmenen. Eli melko suosittu paikka, vaikka palvelut ovat niukat: sähköä saa tolpasta, vessa on askeettisessa ulkorakennuksessa, jossa on myös maksullinen sauna ja suihku, vettä saa vessan seinästä ja kemssan voi tyhjentää vessaan. Vieressä, vajaan sadan metrin päässä, on pub-ravintola, josta saa juomista ja syömistä ja se on avoinna klo 23 saakka. Siis melko niukka majoittumispalvelu, jos ei huomioida tuota ravintolaa, joka on melkein luksusta. Mutta eipä ole hintakaan majoittumisesta kovin kova, vain 15 euroa yö – noin klo 14:stä klo 14:ään.

Suomessa leirintäalueiden majoittumishinnat vaihtelevat melkoisesti. Tämä, missä nyt olen, ei varsinaisesti kai ole leirintäalue, vaan ns. matkaparkki. Leirintäalueilla on usein erilaiset, monipuolisemmat ja osin paremmat palvelut niille, jotka sellaisia tarvitsevat. Siellä on mm. vaikkapa lapsille omat leikkipaikat. Matkaparkki on ympäristön osalta melko askeettinen: pelkkä hiekkakenttä, jossa on sähkötolppia ja huoltorakennus keskellä. Siksi nuo hinnatkin ovat todella vaihtelevia. Hintaan tietysti vaikuttaa vielä paikkakunnan tai kohteen houkuttelevuus. Mitä houkuttelevampi paikka, jossa käy paljon ihmisiä, sitä kovemmat hinnat – yleensä.

Itse matkustaessani varsinkin yksin, en tarvitse paljoa palveluja: sähkö on hyvä (toimii tietokoneet ja puhelimet paremmin ja kauemmin), vessa, jottei tarvitse täyttää oman auton kasettia ja suihku on hyvä olla alueella. Toisinaan tarvitsen saunaa, toisinaan pyykinpesukonetta. Astianpesupaikkaa en suuresti tarvitse, sillä olen suurelta osin siirtynyt paperilautasiin ja muoviatraimiin. Siksi toisinaan tuntuu turhalta maksaa kovaa hintaa palveluista, joita en sitten kuitenkaan käytä. Mikä sitten on kova hinta? Se voisi olla vaikka silloin, kun noissa olosuhteissa yksin matkustaessa hinta nousee yli kahdenkympin, mietin uudestaan ja menen vain, jos muuta ei ole tarjolla.

Hinnoittelussa on vielä lisäksi monenlaista käytäntöä. Joissain paikoissa on könttämaksu, oli autossa minkä verran sakkia tahansa, joissain maksetaan ensin paikasta, sitten henkilömäärän mukaan, sitten erikseen sähköstä ja joissain vielä koirastakin, jos sellainen on mukana. Osassa maksetaan erikseen saunasta ja suihkustakin. Hinnoittelu on kuin Muonion Shellin ruokapaikassa, jossa jopa pizzan paloittelu (mukaanotettaessa) maksaa erikseen, puhumattakaan, jos otat täytteitä yhtä enempää tai jotain lisukkeita. Siellä vessassa käyntikin maksaa, vaikka ostaisit polttoainetta huoltoasemalta, joka on eri firmaa kuin ruokapaikka. Siinä helposti Shellin halpa polttoaineen hintaetu kääntyy vessassa käynnin ohessa miinukselle.
Tiedotus vessan ovessa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Silloin kun mennään tällaisen hinnoittelun tielle, seuraukset saattavat olla arvaamattomia. Minä ainakin, varsinkin, jos on vessahätä, käyn tankkauksen yhteydessä paikassa, jossa ei tarvitse maksaa erikseen kaikkea.

Ruokaa ja muuta tarvitsemaani on autossa yleensä muutamaksi päiväksi tai jopa pitemmäksi aikaa kerrallaan. Ja ne säilyvät hyvinä tai kylminä, koska autossa on iso jääkaappi-pakastin. Suihkunkin saan tarvittaessa, se on integroitu vessan yhteyteen autossa. Ruokaa voin laittaa joko kaasuliedellä tai sähköä saadessa sähköliedellä. Sänkyjä on tarvittaessa neljälle. Joten melko omavarainen olen ja kun lisäksi en ole mitenkään karavaanariseurallinen, saatan helposti hakeutua toisinaan myös luontoon tai puskaparkkiin, huoltoasemien tai vastaavien pihalle tai teiden parkkipaikoille, järvien rannoille jne.

Näin ollen ymmärrän, että kaltaisilleni ei ole ollenkaan helppoa markkinoida palveluja, varsinkin, kun jotkut meistä ovat niiden maksamisen suhteen todella jääräpäisiä. Eivät halua maksaa mistään. Kaikki pitäisi saada ilmaiseksi – hyvä etteivät maksua pyydä, jotta majoittuvat.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihokka@gmail.com

lauantai 10. syyskuuta 2016

112. Puskaparkki vai leirintäalue?

Minä en todennäköisesti ole mikään ideaali karavaanari. Kaikkea muuta. Monestakin syystä. Yritän hieman avata tuota käsitystäni itsestäni.

Minä en mm. ole koskaan käynyt ns. karavaanarien treffeillä, erilaisissa teema- tai teemattomissa tapaamisissa eri leirintäalueilla. En ole varmaankaan löytänyt niiden sisintä ja syvintä merkitystä. Minulla on ollut luulo, että mennään sakilla jonnekin, saunotaan, tapellaan ja ryypätään – ehkä hieman karrikoidusti sanottuna. Siinä välissä heitetään mölkkyä ja kehutaan omaa ja naureskellaan toisen omalle. Voi tietysti olla täysin karikatyyri tuo ajatelmani, sillä enhän tosiaan ole käynyt yhdelläkään karavaanaritreffeillä.

Itse asiassa en myöskään viihdy noin neljän metrin välein olevissa omissa kopeissa, jotka on ripoteltu pitkin hiekkakenttä tai nurmikkoja. Minusta tuntuu oudolta, kun jotkut rakentavat siihen ympärille vielä monenlaisia majoja ja lavoja. Minulla ei ole omassa autossa edes markiisia, sellaista etulippaa. Viivyn tuollaisessa riviin laitettujen matkaajien paikassa aina kerrallaan ehkä yhden yön tai pari. Sitten pitää jo vaihtaa maisemaa.
Matkalla pohjoiseen löytyy myös ns. SF-C-leirintäalueita.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Matkustan mieluusti oman autokuntani kanssa tai usein myös yksin. Silloin on paljon helpompi tehdä päätöksiä, minne menen, mitä teen, kuinka kauan ja tehdä yksilöllisiä ratkaisuja monesta muustakin asiasta. Osaan sen verran vieraita kieliä, että selviän niillä melkein missä vain. Siellä, missä en ehkä selviä, en ole ollut edes yrittämässä selvitä. Pidän mm. saksan puhumisesta ja hakeudunkin herkästi sellaisiin tilanteisiin , jossa saan puhua, jopa leirintäalueilla, missä muuten yleensä tapaa ihan mukavia ihmisiä.

Useimmat matkailuautoilla reissaavat ovat mukavia ihmisiä, mutta olen tavannut toisenlaisiakin. Heitä – niitä toisenlaisia – löytyy melkoinen pino mm. karavaanarien keskustelupalstoilta, jossa he päsmäröivät, haukkuvat toisiaan, ovat besservissereitä joka asiassa ja kun joku kysyy, millainen on tie Sodankylästä Kittilään, niin vastaavat, että kolme vuotta sitten se oli huonossa kunnossa. Onneksi en kuitenkaan ole tavannut livenä montaakaan noita keskustelijoita, ainoastaan niitä, jotka eivät keskustele netissä. Ja ainakin he ovat vaikuttaneet mukavilta.

Ulkomailla liikkuessaan tapaa mukavia suomalaisiakin. Heidän kanssaan on hauska vaihtaa kuulumisia paikoista, joissa mahdollisesti aikoo itsekin vierailla ja onhan se mukavaa puhua suomea Saksassakin. Olen auttanut monia reissussa olleita suomalaisia ja saanut itsekin apua sitä tarvitessani. Karavaanarius toimii hyvin jostain syystä ulkomailla, mutta Suomessa se joskus tökkii. Ihan tarkasti en osaa sanoa, miksi.

Nyt olen liikkunut muutaman päivän Suomessa ja seurannut elämää juuri leirintäalueilla, en suuremmin puskaparkeissa eli huoltoasemien tai vastaavilla ilmaisilla parkkipaikoilla. Olen yöpynyt tällä reissulla sekä karavaanarien omalla alueella, että täysin yksityisellä, kaupallisella alueella. Kaupallinen se kai on tuo karavaanarien alue jollain tavalla, vaikka hommaa pyöritetään osin talkoovoimin.
Ruska saa monet liikkeelle.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Noilla karavaanarien omilla paikoilla on selvästi kaksi eri heimoa: käymäläiset (siis vierailijat – tuon sanan juuri on sanassa ’käydä’, ei ’käymälä’, vaikka joskus siltä tuntuukin) ja kausipaikkalaiset. Kausipaikkalaisilla on niitä mielikuvituksellisia rakennelmia ja paikka on kai jonkinlainen korvike kesämökille, ”köyhän miehen kesäpaikka” – ehkä. Ei tarvitse ostaa tonttia, eikä rakentaa siihen hulppeaa mökkiä, maja voi olla vaikka miten pieni tai suuri, vanha tai uusi asuntovaunu ja jos kyllästyy paikkaan – tai nykyisin jopa toisin päin: kun paikka kyllästyy mahdolliseen hankalaan majoittujaan – maisemaa voi tai saa tai jopa pitää vaihtaa.

Tämä asetelma luo vain sitten monenlaisia paineita näiden kahden ryhmän välille sekä noilla yhdistysten omistamilla alueilla kuin myös omassa karavaanarien järjestötyössä. Näin olen asiaa tällaisena sivusta seuraajana ollut havainnoivinani. Riidellään ehkä sellaisista palveluista alueella, joita toinen tarvitsee, mutta toinen ei. Tehdäänkö niitä ja kenen kustannuksella? Ja kummalle ryhmälle: käymäläisille vai kausipaikkalaisille? Ja mikä on koko järjestön (liiton) tavoite, ketä se palvelee ja millaisin ehdoin?

Itse tällaisena erityisesti kesäaikaan matkailuautolla matkailevana ja  matkailua muuten läpi vuoden harrastavana pidän joistakin palveluista ja joskus jopa käytän niitä. Sauna on mukava, hyvät saniteettitilat lisäävät viihtyvyyttä, pesukone on hieno asia, kun vaatteet loppuvat ja niitä pestä pitäisi. Leirintäalueen kahvio tai vielä parempi – ravintola – olisi mukava, jos sillä vain olisi alueella hengissäpysymismahdollisuudet.

Karavaavarit ovat liian usein melko pihiä porukkaa. Joskus tuntuu siltä, että henkilö, joka hankkii matkakulkimen, hankkii sen vain säästääkseen. Säästääkseen hotellikuluista, mutta myös säästääkseen kaikesta: leirintäaluemaksuista, ruuan ja juomien ostamisesta, palveluista, jne. Tällaiset eivät hanki matkakulkuneuvoa niinkään ilmeisesti virkistäytyäkseen, kuin kenties – mene ja tiedä – kehuskellakseen, kuinka halvalla taas tuli tehtyä Lapin tai joku muu matka.

Karavaanrien pihiys – vai olisikohan se sittenkin heidän yleinen taloudellinen tilansa tai joku vastaava – näkyy myös heidän käyttämissään autoissa. Nytkin juuri tekemälläni syysmatkalla enemmän kuin puolella liikkujalla – usein he ovat muuten eläkeläisiä – on vanha tai tosi vanha matkailuauto tai -vaunu. En tiedä, onko oikein ajatella, että silloin on tilanteeseen jo lähtökohtaisesti kirjoitettu tuo pihistäminen ja yletön säästäminen, jotta nämä liikkujat edes jollain tavoin voivat matkaa tehdä pienellä eläkkeellä – mikä, siis tuo liikkuminen on muuten todella hienoa juttu.

Vastaavasti taas on se toinen ryhmä: uusilla välineillä liikkuvat hyvinvoivat (usein myös eläkeläiset), jotka vaihtavat autoa hyvä ettei joka kerran, kun vessan kasetti tulee täyteen. He katsovat helposti nenän vartta pitkin, kun toinen saapuu paikalle vanhalla kulkimella. Arvostelu on kovaa ja sitä tapahtuu erityisen paljon juuri karavaanarien omilla alueilla. Näin olen sen joskus kokenut.
Blogisti kosken, tietokoneen ja ajatusten äärellä jossain pohjoisessa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

No jos palaisin tuohon otsikon asiaan. Tällä matkalla olen yrittänyt mahdollisimman usein majoittua leirintäalueilla ja samaa tein kesällä Euroopan turneellakin. Siellä syynä oli enemmän turvallisuus, nyt helppous. On helpompaa laittaa auto sähkön päähän, käyttää alueen palveluja ja kirjoitella joutoaikana vaikka tällaisia blogijuttuja virvoittavien juomien ohessa koskimaisemaa katsellen.

Näin samalla tukee hieman osaltaan alueen – nyt tässä tapauksessa Lapin – yritystoimintaa ja edesauttaa sen selviämistä nykyisessä tiukassa taloudellisessa tilanteessa. Ja jos nyt joku vielä jaksaa marmattaa, että maksamani 17 – 18 euroa yöltä sähköineen, saunoineen ja kaikkine muine palveluineen on paljon, jääköön todellakin sinne puskaparkkiin. Puskaparkin käyttö on toisinaan sopivaa ja mukavaa, mutta turvataksemme myös jatkossa matkailuautojemme palvelut, on syytä ainakin ajoittain käyttää myös heidän palvelujaan.

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

torstai 8. syyskuuta 2016

111. Tiellä Pohjoiseen

Ensimmäinen tavoite, mutta montakohan päivää matkaan meneekään.

Pohjoinen on inspiroinut kautta aikain taiteilijoita ja kirjailijoita. Tämän kertaiseen blogijuttuuni voisi ihan hyvin liittyä vaikka Juha ”Watt” Vainion albumilta ”Elämää ja erotiikkaa” kappale ”Matkalla pohjoiseen”, jonka sanoissa kaiken kaikkiaan moni asia sattunee tällaiseen vanhenevaan mieheen melko hyvin. Mutta onhan tämä matka myös sitä, kuten laulussa sanotaan:


”sitten jo mentiin
ja penkka vaan pölisi
matkalla pohjoiseen
”.

Toinen aiheeseen liittyvä mielleyhtymä tulee Mika Kaurismäen elokuvasta ”Tie pohjoiseen”, jossa elokuvan hahmot, isä ja poika, Vesa-Matti Loiri ja Samuli Edelman ovat myös matkalla pohjoiseen puhuen menneisyydestään ja tulevaisuudestaan. Samalla he tapaavat matkalla joukon erilaisia ihmisiä. Juha Tapion elokuvaan kirjoittamassa laulussa ”Tuomittuna kulkemaan” Loiri laulaa:


”Nousin kanssa auringon.
Meren rantaa kulkemaan.
Ääretöntä katselin,
jotain melkein aavistin.
” 

Tuohon Edelman vastaa:

”Sydän kuulee puheen pään.
Näkyväiseen kiintymään. 
Ei silti tyydy pelkästään.
Miksei? En tiedä itsekään.
”


Kummassakin edellä mainitussa viitteessä - Juha Vainion laulussa ja Mika Kaurismäen elokuvassa - on mukana melkoinen lataus kaihomieltä. Toisessa on vanhenevan miehen ongelmia, toisessa isän ja pojan toistensa uudelleen löytämistä. Jonkinlaista samanlaista kaihomieltä oli kai minullakin jostain kumman syystä matkalle lähtiessä. Päivä päivältä lykkäsin matkailuauton varustamista tuonnemmaksi, kunnes viimein edellisenä päivänä sen lopulta tein. Ja ihan viime hetkeen saakka harkitsin, jospa en lähtisikään.

Voi olla, että alkukesän pitkä Albanian matka vei suurimmat matkustelu- ja ajeluhalut, mene ja tiedä, mutta hieman hankala oli lähdön aloittaminen jostain syystä joka tapauksessa. Matkalle on asetettu päämäärä, joka joko toteutuu tai sitten ei. Se riippuu paljon säästä. Jos on huono ja sateinen keli, en varmaankaan aja perille saakka, mutta katsotaan nyt. Aikaakaan ei ole rajattu. Siihen menee se aika, mikä menee, kaksi, kolme viikkoa kenties.

Pääsääntöisesti tavoitteena on ajella käsivarren kautta Norjaan ja Narvikiin, mistä erilaisten kiemuroiden kautta sitten Kiirunan kautta Tornioon Suomeen ja sieltä vielä Kuusamoon, josta itäistä reittiä alas Joensuuhun ja kotiin Mikkeliin. Tai sitten jotain muuta reittiä, se nähtäneen piakkoin. Kilometrejä kertynee kuitenkin ihan kohtuullisesti tällaiselle syysretkelle.

Olen joka syksy tehnyt yhden, usein kesällä toisenkin, matkan matkailuautolla Lappiin. Ennen matkailuautoa kävin kesällä ja syksyllä vaeltamassa, ja talvella - taikka oikeammin keväällä hieman ennen vappua - hiihtämässä ja laskettelemassa usein vaikkapa Pallaksella. Nykyisin liikun vain matkailuautolla, vaeltelu ja hiihtäminen ovat jo jääneet aikaan 30 vuotta ja 30 kiloa sitten. 

Kesäisin olen käynyt usein matkailuautollani Sevettijärvellä pyhittäjä Trifonin pyhiinvaellusjuhlilla, mutta sinne ei oikein enää ole asiaa. Syksyisin taas olen yrittänyt käydä katsomassa Lapin ruskaa, joka yleensä alkaa 12. päivä syyskuuta klo 15 maissa. Siksi lähtökin kotoa ajoittui syyskuun 9. päivän tienoille, niin ei tarvitse yhdessä päivässä Lappiin asti ajella.

Joka tapauksessa mukavaa tämä eläkeläisen kiireettömyys.

Loiri ja Edelman laulavat elokuvan tunnuslaulussaan:


"Oon tuomittuna kulkemaan,
kulman taa, ja seuraavaan.
Kaupunki kaunis valoissaan,
on mulle varjo muusta vaan.
"



Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S.
Tunnelmaa luomassa ja kirjoitukseen kaihoa lisäämässä taustalla soi armenialaissyntyisen Charles Aznavourin, oikealta nimeltään Shahnour Vaghenag Aznavourianin upea laulu:

Yesterday when I was young
The taste of life was sweet
as rain upon my tongue
I teased at life as if it were
a foolish game
The way the evening breeze
may tease a candle flame
The thousand dreams I dreamed,
the splendid things I planned

P.P.S.
Tässä vielä pari maanpäälle palauttavaa videota niiltä aikaisemmilta syysretkiltä Jouko Kärjen kuvaamina ja editoimina:
(videon näkee suurempana klikkaamalla hiirellä oikeassa alalaidassa olevaa YouTube-tekstiä)


"Pyhiinvaellus Lappiin 2013"
ja
hauska "Superhenkilö" by Jouko Kärki:


maanantai 29. elokuuta 2016

110. VR ja Rauli

Toisinaan – tai itse asiassa useimmiten – on halvempaa matkustaa yksin julkisella kulkuvälineellä kuin omalla autolla, matkailuautosta nyt puhumattakaan. Siksi menen useimmiten vaikkapa Helsinkiin, jossa minulla on aina tiedossa ”ilmainen” majapaikka, julkisella välineellä: junalla tai harvemmin linja-autolla. Sen sijaan sellaiselle paikkakunnalle, jossa tarvitsen majoituksen, ajan usein matkailuautollani. Syykin tällaisiin on ihan yksinkertainen: raha. Matkustaminen julkisella yksin on halvempaa, mutta yöpyminen hotelleissa – vaikka yksinkin tai juuri yksin – on melko kallista.

VR on tosin hankaloittanut tätäkin – eläkeläisten matkustamista – uusitulla hintapolitiikallaan. Enää eläkeläinen ei saa junalippua puoleen hintaan kuten ennen, vaan on melkein samalla viivalla kaikkien muidenkin junalla liikkuvien kanssa. Hieman lipun saa halvemmalla 
– ei tosin vieläkään samaan halvempaan hintaan kuin ennen – jos onnistuu saalistamaan ns. säästölipun, joita on myynnissä reilusti ennen matkaa joitakin. Mutta hankalaksi lippupolitiikka kuitenkin meni eläkeläisen kannalta katsottuna. 

Viime päivinä olen jälleen ajatellut ja kuvitellut, että me suomalaiset olemme asuneet Suomessa jo riittävän kauan, että mikään vaikkapa luonnonilmiö ei tule enää suurena yllätyksenä. Silti talvi ja talvirenkaiden tarve tai moni muu samanlainen luonnon kiertokulkuun liittyvä jokavuotinen asia tulee lähes joka vuosi yllätyksenä suurelle osaa kansaa.

Mistä tämä kertoo? Nyky-sukupolven degeneroitumisesta, tyhmistymisestä vai urbanisoitumisesta vai mistä? En tiedä enkä uskalla edes arvailla, sillä joku herkkähipiäinen saattaa vielä vaikka loukkaantua. Kerron kuitenkin yhden juuri sattuneen tapahtuman, jota sain todistaa ihan paikan päällä sunnuntai-iltana 28.8.2016 ja joka laukaisi jälleen tällaisen ärsyyntymisreaktion.
Juna saapuu 28.8.2016 Mikkelin asemalle - tosin aika lailla myöhässä, pari-kolme minuuttia ennen klo 21.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olin saattamassa nuorimmaistani junalle Mikkelin asemalla. Junan lähtöaika oli klo 18:55 ja lipun hän osti netistä ihan normaalisti kohtuullisen kovaan hintaan, jos vertaa vaikka noihin nykyisiin bussilinjoihin. Mitään ongelmaa ei ilmennyt lipun hankinnassa eikä junan kulkutiedoissa. Kaiken piti olla kunnossa, vaikka eilen jylläsi Suomessa luonnonilmiö, joka nimettiin Rauliksi.

Menimme Mikkelin asemalle ja kaikki näytti hyvältä klo 18:40. Mutta melko pian aseman raiteiden vieressä olevaan sähköiseen ilmoitustauluun ilmestyi tieto, että juna on myöhässä ja lähtee Mikkelistä klo 19:09. Syyksi ilmoitettiin turvalaitevika.
Viimeinen tarkempi tiedote junan myöhästymisestä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Melko pian saapumisaika lähti valumaan pitemmälle ja pitemmälle. Kolmen, neljän muutoksen jälkeen tuloaika oli merkitty jo klo 20:24 eli juna oli jo melkein puolitoista tuntia myöhässä. Kansa harveni asemalla. Osa lähti kotiin, osa etsi muita Helsinkiin menomuotoja – mm. Onnibussin, joka lähti noihin aikoihin ja sai varmaan jälleen uusia asiakkaita.
Sitten tiedottaminen pysähtyi tähän.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Junaa ei näkynyt klo 20:24 ja pian ilmoitustaululle vaihtui teksti, jonka mukaan junat myöhästelivät eilisen myrskyn tuhojen vuoksi. Ihan ymmärrettävää, koska Rauli-myrsky toisiaan oli melkoinen. Sen sain itse nähdä myös Mikkelissä.

Mutta, mutta … Miten toimikaan VR? Kaikki tiedottaminen  –  tekstit, kuulutukset ja netti – pysähtyivät aikaan 20:24 ja sen jälkeen siellä luki vain, että junat myöhästelevät. Ei kerrottu kuinka kauan, milloin juna mahdollisesti tulee vai siirrytäänkö muihin korvaaviin kuljetusmuotoihin, linja-autoihin.

Oli aikaa tutkia asemalla autossa istuessa ja junaa odotellessa VR:n ja Kilpailu- ja kuluttajaviraston sivuja, mitä tällaisessa tilanteessa VR on velvollinen korvaamaan. VR kirjoitti sivuillaan, että yhtiö maksaa hyvityksenä korvauksen, joka on 25 % lipun hinnasta, jos juna myöhästyy 60 -119 minuuttia ja 50 % lipun hinnasta, jos myöhästyminen on 120 minuuttia eli kaksi tuntia tai enemmän.

Kilpailuvirasto se sijaan sanoi myös, että tilanteessa, jossa jatkat matkaa viivästyneellä junalla, voit vaatia korvausta matkan viivästymisestä. Voit lisäksi vaatia ilmaiseksi aterioita ja virvokkeita kohtuullisessa suhteessa odotusaikaan, jos niitä on junassa tai asemalla saatavissa.

Soitin asiassa VR:n asiakaspalveluun, joka veloittaa jokaisesta puhelusta kaksi euroa sekä paikallispuhelumaksun. Siellä asiakasneuvoja ilmoitti, ettei heitä kiinnosta se, mitä joku ”ulkopuolinen taho” asiasta ilmoittaa – siis ei edes tämä kilpailu- ja kuluttajavirasto, joka sentään on valtiollinen virasto, jonka tehtävänä on mm. huolehtia siitä, että kuluttajilla on käytettävissään riittävät ja oikeat tiedot valintojen tekemiseksi ja että yritysten markkinoinnissa ja asiakassuhteissa käyttämät menettelyt ovat asianmukaisia ja sopimusehdot kohtuullisia.

Samalla VR:n asiakaspalvelu ilmoitti klo 19:46, että juna oli juuri 5 minuuttia aiemmin lähtenyt Pieksämäeltä ja on Mikkelissä noin 40-45 minuutin kuluttua. Ei muuten ollut. Saapui vasta noin 20:58 eli todella reilusti yli tunnin kuluttua.

Seurasin junan kulkemisen etenemistä netistä jonkin aikaa saatuani poikani junaan. Reilu tunti junan Mikkelistä lähdön – jolloin juna oli myöhässä kaksi tuntia – jälkeen sen sanottiin olevan myöhässä jo kaksi ja puoli tuntia. Tätä kirjoittaessani en tiedä, paljonko juna oli lopulta myöhässä Helsinkiin saapuessa, mutta saapui sinne varmaan joskus puolenyön aikoihin, todennäköisesti seuraavan vuorokauden puolella. Myöhöstymistiedot oli poistettu yön aikana VR:n sivuilta.

Rauli-myrsky ei tullut yllättäen. Television säätiedotus tiesi kertoa siitä jo ajoissa ja monessa paikassa mm. sähkölaitoksissa ehdittiin varustautua pahimpaan, vaikka vahinkoja kuitenkin sattui. Mutta valmius korjata niitä oli jo kohtuullinen varustautumisen vuoksi. Miten lie VR:llä? En sitä tiedä, mutta ainakin Mikkelin kokemuksen perusteella valmius oli mielestäni huono ja lopputulos vielä huonompi.
IC-junien luettelo VR:n nettisivuilta. Siinä ei ole junaa IC 70.

Jos vielä sanoisin jotain muutakin tuosta kyseisen firman tiedottamisesta. Netti ei tunnistanut ollenkaan InterCity junaa numero IC 70. Sellaista ei ollut kohdassa junien kulkutiedot eikä siitä tai sen kulkuongelmista ollut minkäänlaista mainintaa netin ajankohtaisissa liikennetiedotuksissa, kuin vasta sen jälkeen, kun soitin asiakaspalveluun noin reilun tunnin myöhässä olon jälkeen.
Junaa ei löytynyt listoilta eikä aikataulun mukaiseen aikaan, kun se oli kulussa, edes "Junat kartalla" -sovelluksesta VR:n nettisivuilta



Asiakkaat eivät siis voineet – eikä vielä seuraavana päivänäkään, kun asiaa tutkin - saada minkäänlaista tietoa tästä ”haamujunasta” IC 70, sen kulkureitistä, pysähtymisistä asemilla ja aikataulussa olemisesta. Puhumattakaan, että tietoa olisi ollut sen ongelmista ja näin olisi voinut varustautua matkaan jollain muulla tavoin. Tällä kohtaa jälleen ainakin VR:n kriisitiedottaminen mielestäni petti pahemman kerran. En voi myöskään mitenkään kehua puhelimessa saamaani asiakaspalvelua. Harkinnan jälkeen he suostuivat soittamaan takaisin ja kertomaan tilanteen sen sijaan, että olisin roikkunut linjalla ja odotellut ”teknisen tuen vastausta”.

En suoraan sanoen ihmettele lainkaan, että jokainen kynnelle kykenevä siirtyy muihin kulkuneuvoihin VR:ltä. Onnibussi ja muuta halvat bussiyhteydet toimivat ja tuovat asiakkaille paremmat ja halvemmat mahdollisuudet liikkua paikasta toiseen. En yhtään ihmettele, jos poikanikin siirtyy Onnibussin 2 – 5 euron hintaiseen matkaan, kun tarjolla on tällainen VR:n 36 euron matka, josta tosin nyt – ainakin niiden kohdalla, jotka osaavat toimia oikein – saavat 50 % alennuksen täyttämällä hakemuksen netissä tai asioimalla asemalla, jossa on vielä asiakaspalvelua. Harvassa tosin on enää. Mikkelissäkään ei enää ole.



Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S.
Palautekaan ei onnistu ko. junalle:
Klikkaa kuvaa hiirellä, niin se suurenee.

P.P.S.
Huomasitte varmaan, etten sanonut mitään normaalisti korrektisti toimivista konduktööreistä. Hän, jonka lyhyen aikaa laiturilla näin, oli sen verran stressaantunut, ettei hänen käyttäytymisensä arvioiminen olisi reilua.

H@P

keskiviikko 10. elokuuta 2016

109. Isoisää etsimässä

Vuosi sitten (2015) tein ensimmäisen matkani isäni synnyinseudulle Korpiselkään, joka on osa Suomen viime sotien seurauksena menettämää, nykyisin Venäjälle kuuluvaa aluetta Karjalassa. Entinen Korpiselän kirkonkylä on Venäjän ns. suljetulla rajavyöhykkeellä, joka eristetään varsinaisesta hieman vapaammasta rajavyöhykkeestä korkealla aidalla – josta kuulin käytettävän nimitystä sähköaita – ja aivan aidan vierellä olevalla lanatulla hikkavyöhykkeellä, johon jää jälki jokaisesta aitaa lähestyvästä tai siinä kulkevasta.
Korpiselkä sijaitseen kahtapuolta Suomen ja Venäjän rajaa.
Korpiselän pitäjä jakaantui sodan jälkeen kahteen osaan: suurin osa jäi Venäjälle ja muutama kylä, mm. Hoilola ja Tšiikko jäivät Suomen puolelle ja ne liitettiin silloiseen Tuupovaaran kuntaan, joka nykyään on osa Joensuun kaupunkia.

Nykyään tarvitaan erillinen lupa, mikäli venäläiset – suomalaisista nyt puhumattakaan – haluavat liikkua tuolla ns. vapaammallakin venäläisellä rajavyöhykkeellä. Sitä en tiedä, onko venäläisillä tai suomalaisilla tavallisilla turisteilla edes mahdollista päästä tuonne ns. suljetulle rajavyöhykkeelle muuten kuin erillisluvalla. Tuon erillisluvan myöntää ymmärtääkseni molempien maiden rajavaltuutetut yhteistyönä.

Kerrotaan, että entinen ”Suomen syöjä”, kriittisissä kirjoituksissaan nimimerkkiä ”Juri Komissarov” käyttänyt, aikanaan 1960 – 1990 luvuilla maassamme toiminut venäläinen diplomaatti ja suurlähettiläs, Juri Stepanovitš Derjabin olisi vaikuttanut omalla toiminnallaan siihen, että suomalaiset rajan pinnassa asuvat ortodoksit ja heidän ystävänsä pääsevät kaikesta byrokratiasta huolimatta ainakin kerran vuodessa tuolle alueelle, sukunsa synnyin- ja asuinseudulle, Korpiselkään.

Erään tarinan mukaan – joka ainakin suurelta osaltaan lienee jopa totta – suurlähettiläs Derjabin osallistui 1993 Kuopiossa vanhan Konevitsan luostarin 600-vuotisjuhlallisuuksiin ja hänet saatiin kantamaan Konevitsalle myöhemmin lahjoitettavaa Konevitsan Jumalanäidin ikonin oikean kokoista ja täysin samanlaista kopiota tai oikeastaan ikonin toisintoa ristisaatossa. Jokin aika tuon tapahtuman jälkeen Juri Derjabin liittyi itsekin julkisesti ortodoksiseen kirkkoon ja ainakin isä Vesa Takalan – joka tämän kertomuksen on kertonut (kts. tässä ohessa olevasta linkistä avautuva YouTube-video) – mukaan, Derjabin toimi tuon jälkeen niin, että hän yritti helpottaa niiden suomalaisten ihmisten elämää, joiden alueita, maita, kirkkoja ja hautausmaita oli jäänyt rajan taakse. Tiettävästi ensimmäinen ristisaatto Korpiselkään toteutettiin vuonna 1994.
Passien tarkastus autyon konepellin päällä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Erikoista tuossa ristisaatossa – joka vuosien saatossa on tapahtunut niin kävellen kuin pyörillä tai veneellä – on, ettei siihen osallistuvilla tarvitse välttämättä olla viisumia Venäjälle. Pelkkä voimassa oleva passi riittää. Samoin pitää huomioida, ettei tuo matka suinkaan ole mikään kotiseutu- tai turistimatka, vaan kuuluu otsikon ”kulttuurimatka” alle. Asian huomaa mm. siinä, etteivät alueelle talkoisiin – hautausmaata tai muuta kunnostamaan menevät suomalaiset – voi mennä sinne samalla tavalla, vaan heidän tulee kiertää alueelle Värtsilän virallisen rajanylityspaikan kautta ja hankkia tarvittavat luvat viranomaisilta.
Ristisaatto pysähtyy välillä kuuntelemaan, kun luetaan evankelimia. Reitti kulkee heinittynyttä vanhaa tienpohjaa pitkin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Korpiselkään mennään siis vuosittain ortodoksisessa ristisaatossa pappien johdolla. Mukana on aina niin suomalaisia kuin venäläisiä rajamiehiä, jotka saattavat rajatun ihmisjoukon matkaa koko ajan. Joukkoa ei kasvateta liian suureksi, jotta sen ”hallitseminen” onnistuisi eikä mitään yllättävää sattuisi. Ihmiset eivät saa poiketa ristisaaton aikana ryhmästä kovinkaan pitkälle. Jotkut käyvät ruokailutauon aikana katsomassa oman kotipaikkansa jälkiä, yleensä joko raunioita tai vain kivijalkaa, mutta siihenkin pitää erikseen saada lupa rajamiehiltä ja vierailu ei voi ulottua kovinkaan kauaksi muusta ryhmästä.
Korpiselän osittain raunioitunut, entinen Pyhän Nikolaoksen kirkko.
Uusi samalle pyhälle omistettu kirkko sijaitsee entisessä Korpiselän kylässä Suomen puolella, Hoilolassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Matka Suomen ja Venäjän rajalta Korpiselkään on noin 4 -5 kilometriä. Ensin tulee Korpiselän nyt jo suuresti raunioitunut ortodoksinen, entinen Pyhän Nikolaoksen kirkko ja noin 1-2 kilometrin jälkeen, heti rajavyöhykeaidan jälkeen hautausmaa, jossa on sekä entinen ortodoksinen että luterilainen osansa. Molempiin on Korpiselän pitäjäseuran aktiivit pystyttäneet rautaiset muistoristit, jossa ristisaatto vierailee ja toimittaa samalla muistopalveluksen sinne haudattujen vainajien muistolle.

Matka kirkolta hautausmaalle on entistä kirkonkylän raittia, jonka varrella oli useita taloja ja muita rakennuksia. Sen varrella oli mm. oman isäni isän sinne perustama kauppa. Isoisäni Aleksander Feodorovitš Pyykönen (myöhemmin Pyykkönen) asui Korpiselässä vaimonsa Anastasia Kononoffin kanssa ja isäni Viktor Aleksandrovitš Pyykkönen, eli tuttavallisemmin ja oman kauppanimensä perusteella paremmin V.A. Pyykkösen nimellä tunnettu, syntyi Korpiselässä 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ja eli siellä sodan päättymiseen saakka. 1940-luvulla hän olosuhteiden pakosta joutui muuttamaan rajan toiselle puolelle ja hän perusti kaupan Tuupovaaran kirkonkylän keskustaan.

Kummallakin kerralla käydessäni Korpiselässä olen sanonut ihmisille, että kyllä isäni ihmettelisi asiaa, jos hän vielä eläisi. Hän ei uskonut koskaan enää pääsevänsä takaisin tai edes vierailulle Korpiselkään. Näin tapahtuikin, mutta poikapa onneksi pääsi.

En kummallakaan kerralla ole tiennyt – enkä suuremmin edes siitä pöheiköstä etsinytkään – isäni kaupan paikkaa ja synnynkotia. Molemmilla kerroilla olen yrittänyt etsiä isovanhempieni Aleksanderin ja Anastasian hautaa, sitä kuitenkaan löytämättä. Tiedän haudalla olleen suuren hautakiven, jossa kaiken lisäksi nimissä oli hieman hämminkiä (kts. Kahden koon Pyykönen), mutta kiveä ja hautaa en ole löytänyt. Suureksi osaksi hautakivet on viety pois muuhun käyttöön, mikä rakennusten kivijalkaan, mikä mihinkin. Rautaiset ristit on katkottu ja rauta käytetty muuhun tarkoitukseen.
Ukkini ja mummini hautakivi, jota en ole vielä löytänyt. Hautakivessä ovat nimet osittain väärin, johtuen monenlaisista hämmingeistä mm. luterilaisuuden ja ortodoksisuuden välillä sekä eriuskoisten sukulaisten hieman "kaukaisista" väleistä ja osan ajatuskannoista, että ortodoksisuus ja venäläisyys ovat samalla tavalla yhtä kuin luterilaisuus ja suomalaisuus.
(Kuva Hannu Pyykkösen albumista, © Hannu Pyykkönen)
Hautausmaalla on jälkiä haudoista. Ne erottuvat maastosta sillä, että arkku on ajan saatossa lahonnut ja hajonnut ja samalla hauta on sortunut niin, että paikalla on vain kuoppa. Joskus olen kuullut kerrottavan, että hautoja olisi myös ryöstetty. Jos vainajilla on ollut kultapaikkoja hampaissa tai risti kaulassa, ne on saatettu etsiä ja muuttaa rahaksi. En tiedä, onko tarina totta.
Kummini vanhempien hautakivi Korpiselän hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Joka tapauksessa isoisääni en ole löytänyt, vaikka tuon otsikossa olevan kirjailija Arto Paasilinnan mainion kirjan otsikon mukaisesti olen nyt jo kaksi kertaa ollut isoisää etsimässä. Hautausmaalta olen löytänyt silti joitain tuttuja hautoja. Mm. oman, nyt jo manan maille menneen kummitätini Aino Karhapään (os. Tereska) vanhempien hautakivi on paikallaan ja isäni veljen, Vasili Pyykkösen (myöhemmin Vilho) vaimon suvun, akateemikko Onni Okkosen isän Robert Okkosen hautakivi löytyy luterilaiselta hautausmaalta. Joitakin muitakin hautakiviä siellä on, osa on tuttuja nimiä – kuten isäni kilpailija, kauppias Albin Kettunen – osa minulle tuntemattomia.
Robert ja Anna Okkosen hautakivi Korpiselän luterilaisella hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Käytyäni vuosi sitten ensimmäisen kerran hautausmaalla, koin melkoisen tunnekuohun. Siinä kulkiessani itkeskelin ja nielin kyyneleitäni kävellessäni hautojen välissä poimuilevaa polkua ja olin onnellinen, että minulle tarjoutui mahdollisuus vierailla siellä, mihin minäkään en alkuun uskonut koskaan pääseväni. Nyt toisella kerralla mieli oli hieman tasaisempi ja yritin katsella myös hieman ympärilleni. Mutta turhaan. Alan hiljalleen totutella ajatukseen, että tärkeintä ei ole suinkaan löytää isovanhempieni hautaa, vaan tärkeämpää on rukoilla heidänkin puolestaan ja muistella heitä kuin myös kuolleita vanhempiani ja veljiäni. (Esirukous vainajan puolesta)
Henkien ja kaiken elollisen Jumala, joka olet voittanut kuoleman, kukistanut pahan hengen ja lahjoittanut maailmallesi elämän, Sinä Herra, anna lepo nukkuneiden palvelijoittesi Aleksanderin ja Anastasian sekä Siirin ja Viktorin ja Vesan ja Markun sieluille valoisassa ja viheriöivässä vilvoituksen paikassa, mistä ovat paenneet kipu, suru ja huokaus. Hyvänä ja ihmisiä rakastavana Jumalana anna heille anteeksi jokainen synti, jonka he ovat tehneet sanoin tai teoin tai ajatuksin, sillä ei ole ihmistä, joka eläisi syntiä tekemättä. Sinä yksin olet synnittömyydessä, Sinun vanhurskautesi on vanhurskautta iankaikkisesti ja Sinun sanasi on totuus.

Sillä Sinä, Kristus meidän Jumalamme, olet nukkuneiden palvelijoittesi Aleksanderin ja Anastasian sekä Siirin ja Viktorin ja Vesan ja Markun ylösnousemus, elämä ja lepo, ja Sinulle, aluttomalle Isällesi ja kaikki pyhälle, hyvälle ja eläväksitekevälle Hengellesi me ylistystä kohotamme nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

Katso YouTube-video tästä Korpiselän matkasta:

torstai 4. elokuuta 2016

108. Minä lähden Pohjois-Karjalaan

Liian nuorena – vasta 46-vuotiaana – vuonna 2003 sydänkohtaukseen kuollut Leevi and the Leavings -yhtyeen keulahahmo, Gösta Sundqvist, teki monta hyvää ja yhä monen mielessä soivaa biisiä. Yksi hänen tunnetuimmista kappaleistaan on juuri minulle erittäin mieluinen. Se on singlen "Kerro terveiset lapsille" b-puolella oleva "Pohjois-Karjala". Laulu kertoo varmaankin kaltaisestani urbanisoituneesta, kaupunkilaistuneesta miehestä, joka kaipaa takaisin synnyinseudulleen Pohjois-Karjalaan. Kappaleesta onkin tullun monille melankoliaan taipuville pohjoiskarjalaisille melkein toinen maakuntalaulu.


YouTube-video:
Leevi and the Leavings: Pohjois-Karjala

Laulu alkoi jälleen soida päässäni, kun ryhdyin varustamaan matkailuautoani Itä-Suomen matkaa varten. Jos en nyt ihan laulun sanoin ”vaihda farkkuja verkkarihousuun”, niin ainakin teen jonkinlaisen samanmoisen pääni sisässä. Vaihdan savolaisen moodin karjalaiseen moodiin.

Gösta Sundqvist oli etelän miehiä, syntyi Espoossa ja kuoli Helsingissä. Hän  teki vaikuttavan muusikko- ja säveltäjäuransa sen suuremmin keikkailematta ja pääasiassa Etelä-Suomessa, mutta silti hän tuossa ”Pohjois-Karjala”-laulussaan on tavoittanut todella hyvin alueen ihmisen sielunelämän syvimpiä tunteita.
”Vaikka elämän sävelen hukkasin
oman onneni sirpaleita säilytän

sillä sinua kaltoin jos kohtelin

olisin voinut vaikeampi olla

yritin silti aina sovinnolla kuitenkin.”

Minulle laaja Itä-Suomi on ollut ehtymätön matkusteluni kohde. Sinne menen vuosi vuoden jälkeen usein ja yhä uudestaan. Paikkoja, joissa vierailen ovat olleet todella usein Heinäveden – joka muuten kohta myös oikeasti kuuluu Pohjois-Karjalaan – luostarit, Valamo ja Lintula, mutta myös Joensuu ympäristöineen ja toisinaan myös monet paikkakunnat Pielisen ympäriltä.

Erityisen rakkaita matkakohteita ovat nykyään Joensuuhun kuuluvan Tuupovaaran seutu ja Ilomantsi ympäristöineen. Olen itse syntynyt Tuupovaarassa, tai kaiketi oikeammin kävin syntymässä Ilomantsin kirkolla sijainneessa synnytyslaitoksessa, ja elänyt sen jälkeen Tuupovaarassa lapsuuteni mukavimmat vuodet. Moni paikallinen kohde – kuten vaikkapa Lastujärven hiekkaranta tai Konnunniemelle menevän kirkonkylän tien alamäki, jota talvella laskettiin kelkoilla ja potkureilla – ovat yhä lähes kulttimaineessa mielikuvissani. Kaikkia en ole uskaltanut käydä kuitenkaan katsomassa, kun ne usein – kumma kyllä – ovatkin olleetkin paljon pienempiä ja vaatimattomampia, kuin muistinkaan.

Tuupovaarassa on monia kyliä ja muita paikkoja, joiden nimet hymyilyttävät ainakin muualla Suomessa eläviä. Oma sukuni liittyy mm. paikkakuntiin nimeltään Öllölä ja Pörtsämö. Öllölässä asui ukkini veli Filip, "Ukko-Hippi" ja jonkun tiedon mukaan ukkini Aleksander olisi syntynyt siellä olevan Lapinjärven rannoilla. Pörtsämöön on haudattu osa sukuani.
Kuvia ristisaatosta Venäjälle Korpiselkään:
Matkalla kävellen Venäjälle kesällä 2015. Tässä vielä Suomen puolella.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Lähellä Öllölää sijaitsee kylä, joka on yksi niistä harvoista entiseen, aikanaan sodan jälkeen 1940-luvun puolessa välissä Neuvostoliitolle pakkoluovutettuun Korpiselän pitäjään kuuluvista kylistä. Se on Hoilola, myös hauska paikannimi sekin. Hoilolassa sijaitsee nykyään eräänlainen jäänne Korpiselästä, matkailuyritys, jonka nimi on Korpiselkätalo. Hoilola sijaitsee Korpijärven rannalla, jonka toinen ranta kuuluu Venäjälle. Raja kulkee järven poikki.
Ristisaatto Venäjälle Korpiselkään 2015: 
Välillä ristisaatto pysähtyi lukemaan evankeliumia.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Sinne ajattelin nyt matkustaa jälleen omalla matkailuautollani. Siellä tapahtuu tulevan viikonvaiheen aikana paljon. Lähellä Hoilolaa sijaitsevassa Saarvaarassa on tšasouna, pieni puinen ortodoksinen kappeli, joka viettää 40-vuotisjuhlaansa, tšasounan nimipäivää, praasniekkaa. Praasniekka on 6.8. jolloin ortodoksisessa kirkossa vietetään Kristuksen kirkastumisen juhlaa, jolle tämä pieni tšasouna on omistettu.
Ristisaatto Venäjälle Korpiselkään 2015:
Nyt jo "viimeisellä" rajalla, joka erottaa Venäjän rajavyöhykkeen muusta alueesta Venäjän puolella. Piikkieste on onneksi vedetty sivuun.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Juhlaliturgian ja pienen kyläjuhlan lisäksi Saarivaarasta kuljetaan ns. ristisaatossa, eli eräänlaisessa kirkollisessa kulkueessa ortodoksisia kirkkolauluja laulaen ja rukouksia lukien kirkkolippuja ja ikoneja kantaen vajaan kymmenen kilometrin matka Saarivaaran Kristuksen kirkastumisen tšasounalta Hoilolan Pyhän Nikolaoksen kirkolle. Välillä toki hieman huilataan ja nautitaan eväitä ja juomista, joten ei matkaa mennä vauhdilla eikä lepäämättä.
Ristisaatto Venäjälle Korpiselkään:
Muistopalvelus Korpiselän ortodoksisella hautausmaalla Venäjällä 2015.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Usein samaan kävelyristisaattoon osallistunut ryhmä tai suuri osa siitä jatkaa sitten vielä muutaman kilometrin veneristisaattona kirkkoveneellä Hoilolasta Korpijärven rannalla sijaitsevaan Pörtsämön erämaakalmistoon, jossa toimitetaan lyhyt rukouspalvelus siellä lepäävien vainajien muistolle hautausmaalla olevan grobun, puisen hautamuistomerkin, ympärillä. Soutamalla tullaan vielä takaisin Hoilolaan ja ohjelma jatkuu sitten seuraavana päivänä sunnuntaina ensin liturgialla, ortodoksisella jumalanpalveluksella, Hoilolan ortodoksisessa kirkossa ja kohta sen päättymisen jälkeen vielä kolmannella ristisaatolla, joka nyt tapahtuu kävellen lähistöllä sijaitsevasta Ruhovaarasta valtakunnan rajan yli Venäjän puolelle entisen Korpiselän kirkonkylän kirkolle ja hautausmaalle.
Ristisaatto Venäjälle Korpiselkään:
Ristisaatto etenee kapealla polulla Korpiselän hautausmaalla 2015.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tämä ristisaatto, johon voi osallistua vain ennalta saattoon ilmoittautuneet ja vain rajallinen määrä ihmisiä, on eräänlainen diplomaattinen erikoisuus. Ristisaatto kulkee rajan yli paikassa, joka ei ole virallinen rajanylityspaikka ja lisäksi ristisaattoon osallistuvilla ei välttämättä tarvitse olla voimassaolevaa viisumia, pelkkä voimassaoleva passi riittää. Ristisaatto tehdään yhden päivän aikana, lähtö jossain puolenpäivän maissa ja paluu viiden kuuden maissa illalla takaisin Suomeen. Tämän tapahtuman, ristisaaton, syntyyn vaikutti voimakkaasti muutamia vuosia sitten eräs silloinen todella vaikutusvaltainen Suomessa toiminut venäläinen diplomaatti.
Ristisaatto Venäjälle Korpiselkään 2015:
Korpiselän hautausmaalta köytyy jokunen hautakivikin, jotka on nostettu uudelleen pystyyn haudoille. Tässä kummitätini sukua.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tämä ristisaatto ei ole kotiseutumatka, se on uskonnollinen rituaali, ristisaatto, Korpiselän vanhalle ortodoksiselle hautausmaalle ja kirkolle ja takaisin. Sinne ei mennä ”turistina”, vaan pyhiinvaeltajana. Matkan – ehkä noin hieman vajaat viisi kilometriä per sivu – aikana veisataan mm. akatistos pyhälle Nikolaokselle ja muitakin kirkkoveisuja. Perillä toimitetaan rukouspalvelukset sekä Korpiselän luterilaisella että ortodoksisella hautausmaalla.
Ristisaatto Venäjälle Korpiselkään:
Ruokailu raunioituneen Korpiselän Pyhän Nikolaoksen kirkon edustalla. V. 2015 mukana oli myös toimittaja ja kuvaaja YLE:sta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Rajan ylittäminen on mielenkiintoinen tapahtuma. Kokoonnumme ensin suomalaisten rajamiesten vartiotuvalle, josta venäläiset rajamiehet tulevat hakemaan meidät. Passin tarkastuksen jälkeen he ja suomalaiset rajamiehet saattavat meidät rajan yli Venäjälle. Ylitämme ensin suomaisen rajan, sitten ensimmäisen venäläisen rajan ja kohta jo toisenkin ja perillä vielä yhden piikkilankarajan, joka erottaa venäläisen rajavyöhykkeen muusta alueesta. Useimmilla näistä on kiväärimies vartiossa ja piikkieste tien yli vedettynä.
Ristisaatto Venäjälle Korpiselkään:
Ristisaattoa Korpiselkään oli turvaamassa 2015 sekä kirkollista että maallista sotaväkeä molemmin puolin rajaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Korpiselän ortodoksinen kirkko sijaitsee suljetulla venäläisellä rajavyöhykkeellä, jonne eivät normaalisti pääse edes venäläiset siviilit. Siellä on vain sotilaita ja rajamiehiä. Hautausmaa sijaitsee sitten heti rajavyöhykkeen takana alueella, jossa voi oleskella kuka vain. Siksi varmaankin hautausmaalta ovat hävinneet suurimmaksi osaksi kaikki hautakivet ja esimerkiksi minä en tiedä, missä siellä ovat ukkini ja mummini haudat. Hautausmaa on täynnä romahtaneita hautoja, jotka erottuvat maastosta kuoppina. Muutama kivi on löydetty ja pystytetty haudalle. Suomalaiset ovat pystyttäneet sekä hautausmaan luterilaiselle osalle että ortodoksiselle osalle muistoristit.

Tällaisissa tunnelmissa olen siis jälleen lähdössä Pohjois-Karjalaan. En nyt niinkään – kuten tuossa Sundqvistin laulussa sanotaan – ”juomaan kaljaa auringon nousuun”, vaan enemmän muistelemaan omia isovanhempiani ja Korpiselässä 1900-luvun alkuvuosina syntynyttä isääni. Melkoinen nostalgia-pläjäys tämä matka varmaan jälleen on ja siitä saatatte todennäköisesti lukea taas uuden tarinan täältä blogista myöhemmin. Edellinen, viimevuotinen tarina, ”Isän matkassa”, täältä löytyy jo nyt.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com