080. Juhlintaa ja ruokaa vainajien kanssa

Kun tällainen reilusti yli kuusikymppinen matkustelee, jossain vaiheessa matkaa alkaa jo jalka hyytyä ja tahti hiljentyä. Nyt kun matkaa on tehty alun kolmatta viikkoa joka päivä ja usein vielä pitkiä päiviä, lähteminen seuraavaan uuteen kohteeseen alkaa jo hieman mietityttää. Mutta onneksi ystävämme eivät välitä siitä liikaa ja onneksi he antavat aina aika ajoin riittävästi taukoja levätä. Silti alkumatkan noin seitsemäntuntiset yöunet ovat venyneet jo nyt noin yhdeksäntuntisiksi ja mielellään loikoilen vielä yhden tunnin siihen päälle herättyäni.

Ihaninta tällaisessa matkustelussa on se, että sitä tehdään aivan muut kuin taloudelliset tai vastaavat intressit mielessä. Kohteiden valinta on täysin henkilökohtaista ja vierailua auttavat usein ihmisten väliset hyvät suhteet ja laaja tuttavakenttä. Moniin kohteisiin päästään siksi tutustumaan eri tavalla kuin normaali turisti. Moni asia, alkaen vaikkapa majoituksesta ja ruokailusta, koetaan ja eletään enemmän perheen jäsenenä kuin vieraana.

Ihanaa on koko ajan ollut myös se, ettei mitään suurempaa terveydellisiä ongelmia ole ilmennyt. Pientä nuhanpoikasta aivan viimeisinä päivinä. Normaalit vatsa- tai muut vastaavat vaivat ovat olleet poissa, vaikka ruokailtu ja eletty on kuin paikalliset. Ruoka noin yleisesti ottaen on varsin turvallista Romanissa. Mutta aina kannattaa katso, missä ja mitä syö.

Autonkuljettajamme, isä Neculain vanhin poika, seminaarilainen Andrei, Galatan luostarissa odottamassa matkalaisia lähteväksi seuraavaan paikkaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Suceavan alueen jälkeen matka on jatkunut Iaşia ja sen ympäristöä katsellen. Olen käynyt paikoissa, joissa olen joskus aikaisemmin vieraillut ja runsaasti aivan uusissa, ennen kokemattomissa paikoissakin. Yksi tällainen oli mm Mănăstirea Cetățuia din Iași, Cetățuian luostari ja tapaaminen siellä mielenkiintoisen munkin, filosofian tohtori Grigorie Ciulinarun kanssa. Luostarin perusti aikoinaan Moldavian hallitsija, ruhtinas Gheroghe Duca, joka hallitsi aluetta 1600-luvun lopulla.

Mănăstirea Cetățuia din Iași
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Luostarin on nykyisin tunnettu viineistään. Siellä valmistetaan hyvälaatuista puna- ja valkoviiniä sekä roseviiniä, joita emme nyt kuitenkaan vierailulla ostaneet emmekä edes valitettavasti maistaneet. Mutta luostariin mennessä havaitsimme asian, koska vastaan tuli useita ihmisiä isoja pulloja kantaen. Luostari on myös aikojen saatossa ollut hallitsijan kesäresidenssinä, ja nykyisin nämä tilat – kuninkaan, kuningattaren ja prinsessan huoneet – ovat museokäytössä, täynnä historiallisia niin hallitsijaan kuin myös mm. ortodoksiseen kirkkoon liittyviä esineitä.

Satuimme olemaan paikalla samaan aikaan kuin melkoisen korkea iaşilainen mustalla, suurella Mersulla liikkuva poliisipäällikkö autonkuljettaja/henkivartijan ja perheensä kanssa ja meidät liitettiin saumattomasti tähän ryhmään ja kiikutettiin ympäri luostaria isä Grigorien ohjauksessa. Tekstiä tuli isä Grigorien suusta englanniksi ja romaniaksi niin vauhdilla, että meinasi jossain vaiheessa olla vaikeuksia pysyä mukana juoksussa. Mutta kieltämättä, hän osasi hommansa ja tiesi paljon ja osasi kertoa sen hauskasti ja vaikuttavasti, huumoria unohtamatta. Melkoinen suoritus entiseltä matematiikan opettajalta, nykyiseltä munkkitohtorilta.

Isä Grigorie hallitsijan huoneesta tehdyn museon ovella.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Jälleen kerran toteutui sama asia: tartu aina nopeasti kiinni hetkeen ja anna mennä, carpe diem. Ole rohkea ja avoin, niin maailma avautuu ihan eri tavalla kuin sille, joka on ennakkoluuloinen ja varauksellinen. Pidä silmäsi ja mielesi avoinna, kysy, vastaa ja elä reilusti. Näin näet ja koet aina enemmän.

Yhteiskuvassa isä Grigorien ja poliisipäällikön kanssa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Palatul Culturii Iasissa.(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kulttuuripalatsin kellotornissa.
(Video ja kuva © Hannu Pyykkönen)

Toinen vastaava erikoinen tapahtuma sattui pitkään remontin alla olleessa ja aivan äskettäin, vuoden alussa avatussa Iaşin Kulttuuripalatsissa (Palatul Culturii), jossa on useita museoita ja näyttelyjä ja sadoin metrin käytäviä ja varmaan sadoittain huoneita ja tuhansittain kohteita siellä

Rakennuksessa on Moldavian historian, Stefan Procopiun tiede ja tekninen museo, Moldavian etnografinen museo ja taidemuseo, joissa ennätimme käydä, mutta myös runsaasti muutakin katseltavaa. Saimme tuttavan esittelijän ja hänen avustuksellaan aivan upean, eloisan vanhan rouva Zamfirin kertomaan talosta ja esineistä. Eikä siinä kaikki, pois lähtiessä, aivan paikan kiinnimenon hetkellä, tapasimme käytävässä herra Ion Cristean, yhden maan parhaista kellomestareista, joka sitten tietysti kysyi: ”Haluammeko mennä palatsin korkeaan kellotorniin?” – mitäpä siihen voi vastata muuta kuin: ”Kyllä, mielellämme”.

Ensin hissillä ylimpään kerrokseen, sieltä jyrkkiä portaita ensimmäiseen huoneeseen, jossa oli kellokoneisto ja sieltä sitten vielä entistä jyrkempiä portaita ylemmäksi, ihan huipulle saakka. Mukanamme ollut ystävämme, sekä hänen ystävänsä – korkeakorkoisissa kengissä liikkuva tyylikkäästi puettu nainen – kiipesivät myös ylös asti kengistä ja asusta huolimatta, sillä harvoin kai heillekään tarjoutuu tällainen tilaisuus: nähdä vanha kello, sen toiminta ja kellotorni ja samalla saada asiantunteva luento kellon toiminnasta ja huollosta. Kyllähän sitä vanha mies välillä puristi tiukkaan kaidetta ja kiipesi ylemmäksi, mutta se kannatti. Kokemus oli mahtava.

Jäätelöllä.(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Palatsin ja kellotornin jälkeen maistui kylmä ohrapirtelö ja ohessa vielä jäätelöannos lämpimässä säässä – ainakin meille suomalaisille – lähellä olevan valtavan kauppakeskittymän reunoilla olevan puiston äärellä. Puisto ja kauppakeskus olivat hyviä muistutuksia siitä, että Romanissa on muutaman vuoden aikana tapahtunut valtava kehitys niin taloudellisessa kuin monessa muussakin suhteessa. Vielä muutama vuosi sitten paikalla oli puistoa ja muita rakennuksia, nyt puistoon kohtuullisen hyvin sijoittuva, valtava kauppakeskus, Palais Mall.

Päivien aikana saimme vierailla vielä muutamassa vanhoissa luostareissa, sillä kuljettajamme, ystävämme vanhin poika, pian yliopisto-opintonsa aloittava Andrei, tarvitsi ajokokemusta ja siksi ajelimme näin. Samalla saatoimme antaa vanhemmille, ystävillemme, aikaa tehdä omia töitään ja vaikka levätä. Me sen sijaan emme suuremmin levänneet, vaan riensimme paikasta toiseen, uupumatta.

Kierrosten ja vierailujen jälkeen saimme toki ruuan päälle ottaa savolaisittain ”ruokaperräiset”, jotta jaksoimme lähteä uusiin kohteisiin, jotka molempina iltoina olivat praasniekat, ortodoksisen kirkon nimipäivät, vierailun kohteena olevan kirkon oman pyhän muistopäiväjuhlallisuudet.

Ensimmäinen praasniekka ravintola Diplomatissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Toinen praasniekka Toma Cozman kirkossa.
Katso lyhyt video Facebookin sivuilta samasta tilaisuudesta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ensimmäisen praasniekan kohteena oli iaşilainen seurakunta, Parohia Izvorul, jonka kirkko nimen mukaisesti on pyhitetty Kristuksen elävöittävä lähde ikonin muistolle (muistopäivä kirkkaan viikon perjantaina) ja toinen praasniekka liittyi pääsiäisen jälkeisenä Tuomaan sunnuntaina vietettävän apostoli Tuomaan muistoon ja hänelle nimettyyn Biserica Toma Cozman kirkkoon ja sen praasniekkaan.

Praasniekat olivat jollain tapaa samanlaiset, mutta samalla erilaiset tunnelmaltaan. Molemmissa kirkoissa vietettiin ensin juhlailtajumalanpalvelus, minkä jälkeen kokoonnuimme yhteiseen ruokailuun. Ruokapöydästä ei näin pääsiäisen ja Suuren paaston jälkeisenä aikana puuttunut mikään. Ja ruokaa oli runsaasti. En millään ehtinyt tai paremminkin jaksanut maistaa kaikkea.

Kuva alttarista.
(Kuva © MK)

Toinen juhla-ateria nautittiin komeassa iaşilaisessa ravintola Diplomatissa, toinen kodikkaasti kirkon pihalle pystytetyissä suurissa teltoissa lämpimässä illassa. Kuten mainitsin, kumpikin juhla oli tunnelmaltaan hieman erilainen, ensimmäinen ehkä hieman virallisempi ja sitä kautta ehkä myös jäykempi, toinen kodikas, ystävällinen ja välitön, jossa isä Mihail hauskuutti meitä suomalaisia vieraita ystävällisyydellään, kielitaidollaan ja välittömyydellään.

Praasniekan herkkuja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Siinä tuli maisteltua monenlaisia romanialaisia herkkuja, joista jo jossain aiemmassa blogijutussani mainitsinkin. Samalla saimme tutustua ihaniin uusiin ihmisiin. Vieressäni istui viehättävä, englantia hyvin puhuva romanialisen yliopistollisen oppilaitoksen rehtori ja hänen unkarilaista sukujuurta oleva ja valokuvausta harrastava miehensä, jonka kanssa kuvasimme vierekkäin – toisiamme vielä silloin tuntematta – hyvässä sovussa kirkossa. Tapaamisien johdosta on tullut myös uusia Facebook-kavereita, vaikka – kuten senkin jo aikaisemmin olen kertonut – ajattelin hieman vähentää toimintaani siellä.

Isä Neculain kirkko on vielä hieman kesken rakennustöiden osalta, mutta kirkkoon mahtuu silti satoja ihmisiä. Telineet eivät haittaa suuresti.
(Kuva © MK)

Tuomaan sunnuntaina, joka siis on ensimmäinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen, täällä Romaniassa vain yli kuukauden myöhemmin kuin meillä Suomessa, olimme mukana isä Neculain kanssa Käsittätehdyn ikonin (Sf. Mahraman) ja Brânkovenin marttyyriperheen muistolle pyhitetyssä kirkossa liturgiassa, joka siis on ortodoksinen päiväjumalanpalvelus, jossa kirkkokansalle (niille ortodokseille, jotka ovat siihen valmistautuneet) jaetaan ehtoollinen.

Suomalaisesta perinteestä hieman poiketen, täällä aloitetaan jo sunnuntaina ajankohtaan liittyvä vainajien muisteleminen. Suomessa se yleensä alkaa Tuomaan sunnuntaita seuraavana Tuomaan tiistaina, joka on ortodoksisessa kirkossa yleinen vainajien muistelupäivä. Täällä menimme Leţcanin hautausmaalle joukolla mukanamme runsaasti ruokaa. Minulle, jolle tällainen traditio ei kuitenkaan ole niin kovin tuttu, vaikka Suomestakin sitä löytyy, ihmetytti ruuan määrä. Sitä otettiin mukaan melko runsaasti, vaikka tälle kyseiselle perhehaudalle sitten kokoontui vain seitsemän henkilöä. Söimme hieman, koska ennen liturgiaa olimme paastonneet. Tarjolla oli vaikka mitä: pääsiäismunia, leipää, viiniä, cozonacia, paikallista pashaa ja muuta. Ystävämme eivät syöneet paljoa, joten mekin hieman varoen sitä teimme ja syyn ymmärsimme kohta.

Vainajien muistelupäivänä hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Pian tuli paikalle puolenkymmentä ortodoksista pappia ja he alkoivat toimittaa lyhyitä rukoushetkiä haudoilla. Koska perhehauta oli melko lähellä hautausmaan porttia, itse asiassa heti portin vieressä, pappi lauloi avustajansa kanssa pääsiäistroparin, ("Kristus nousi kuolleista" romaniaksi), kaatoi viiniä ristin muotoisesti haudalle, jonka hän siinä samalla kiersi. Kun he siirtyivät seuraavalle haudalla toimittamaan, tapahtui jotain, jota en osannut odottaa: haudalle kokoontui hetkessä, kuin maasta nousten, kymmenittäin ulkoisesta olemuksestaan päätellen ilmeisen köyhiä ihmisiä, useat heistä selvästikin romaneja. Aivan kuin jostain tyhjästä ilmestyen paikalla oli hetkessä pari-kolmekymmentä ylimääräistä ”vierasta”, joille nämä ruuat sitten jaettiin hyvässä järjestyksessä, mutta melko nopsaan, sillä heillä oli kiire seuraavalle haudalle.

Vilskettä hautausmaalla.
(Kuva © MK)

Kaikilla oli mukana omat muovipussit, jonne herkkuja ahdettiin, joillakin jopa oma suuri muovipullo, jonne laitettiin muovimukiin saatu viini pikaisen maistelun jälkeen. Siinä ei kauaakaan viivytty yhdellä haudalla, kun jo siirryttiin seuraavalle. Tiedustelijat olivat selvästi tiedustelleet parhaat kohteen ja niissä riittikin sitten melkoinen kuhina, jonka seurauksena vainajan sukulaisten ruokakorit olivat pian tyhjiä. Eräänlaista sosiaalityötä tämäkin.

Pappi teki viinillä haudan päälle ristin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Haudoilla vierailevat ihmiset, sukulaiset, joita muuten oli todella runsaasti, olivat selvästi satsanneet näihin ruokiin, eikä niissä suinkaan ollut mukana mitään sopimatonta tai vanhoja tuotteita. Yleensä se oli juuri leivottua, äsken tehtyä. Minkäänlaista keräämistä tai ruuan antamista ei tapahtunut eikä jostain harvasta yrityksestä huolimatta annettu tapahtua kuin vasta sen jälkeen, kun pappi oli toimittanut rukouspalveluksen haudalla.

Samalla tämä haudoilla käynti oli eräänlainen sosiaalinen tapahtuma. Sinne pukeuduttiin kauniisti ja siististi ja tavattiin tuttuja, joista osa oli tullut melko kaukaa omalle perhehaudalleen. Mekin menimme sinne Iaşista, parinkymmenen kilometrin päästä. Haudat muuten Romaniassa, kuten monessa muussakin keskieurooppalaisessa maassa, poikkeavat suuresti suomalaisista haudoista. Haudat eivät ole yleensä mitään ”kertakäyttöhautoja”, vaan niihin yleensä haudataan aikaa myöten koko suku. Hautapaikkoja saattaa olla parikin vierekkäin tai sitten vain yksi, jonka päällä on suuri ja painava kivinen, marmorinen tai jotain muuta materiaalia oleva raskas kansi, jonka alle kiviseen laatikkomaiseen osaan vainaja laitetaan arkussa. Muutaman vuoden päästä (hieman maasta ja tradiosta riippuen noin 5-7 vuoden kuluttua), kun ruumis on maatunut ja jäljellä ovat vain luut, ne kerätään luupussiin, joka sitten sijoitetaan haudan nurkkaan ja samaan hautaan haudataan myöhemmin seuraava sukulainen.

Muutoinkin tuo romanialaisten ja yleensä myös oikeitten ortodoksien kuolemaan suhtautuminen on, verrattuna suureen osaan suomalaisia, luontevampaa ja avoimempaa. Mekin vierailimme Bukarestissa kirkossa tai oikeammin kirkon vieressä olevassa suuressa hautakappelissa, jossa keskellä kirkkoa oli kolme päivää aiemmin kuollut vainaja, karjalaisittain pokonniekka (venäjän sanasta покойник, pokojńik), avoimessa arkussa ja hänet voi käydä hyvästelemässä kirkossa kuka tahansa. Vähintään yksi ihminen on koko ajan läsnä kirkossa ja usein saatetaan myös rukoilla ja lukea Raamattua sekä muita pyhiä tekstejä vainajan arkun äärellä. Tapa on tuttu vanhasta Karjalasta meille suomalaisille ortodokseille, mutta luterilaisessa Suomessa ja osin myös luterilaistuneiden ortodoksien parissa tapa on melkein hävinnyt tai ainakin kuoleentunut.

Viimeisenä iltana Iasissa vietimme nimipäivääni La Castelissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Matka jatkuu vielä päivän verran täällä Iaşissa. Sunnuntaina illalla juhlistimme hieman nimipäivääni, joka sattui sopivasti sunnuntaiksi. Juhlapaikkana oli lähistöllä sijaitseva hieno ravintola La Castel Iaşissa. Maanantaina illalla lennämme Bukarestiin ja sieltä, jos viemäröintiä tekevä kaupunki sen sallii, käydään vielä Breazassa, Karpaateilla saunomassa. Mutta ne ovat sitten uusia asioita, joista kerron seuraavassa kertomuksessa, jos siihen aihetta ilmenee.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com