En sitten noudattanut kumpaankaan suuntaan lähtöä, mitä arvelin edellisessä blogijutussani, en pohjoiseen enkä etelään. Laitoin kiistan kahtia ja lähdenkin Pet Shop Boysien ohjeen mukaan länteen, ”Go West”.
Pet Shop Boys: "Go West"
Ajatuksenani oli jossain vaiheessa vierailla tuttujen luona Romaniassa, mutta ehkä kuitenkin sitten järki voitti. Olen liikkeellä yksin ja matkaa Romaniaan olisi ollut vielä Grabarkasta yli 1200 km. Ja takaisinkin olisi ollut vielä jossain vaiheessa ajettava. Lisäksi maanteillä olisi nettikarttojen mukaan näköjään ollut liian paljon tietöitä, jotka olisivat tuoneet jo muutenkin ajallisesti pitkäksi venähtäneeseen ajoon runsaasti lisäaikaa. Ajo Romanian Iasiin olisi vaatinut mahdollisesti jopa kaksi yöpymistä välillä. Otin ns. ”järjen näppiin” ja päätin ajatella tällä kertaa enemmän itseäni.
Jospa sitten kohta syksymmällä vaikka lentämällä kävisin siellä, se on vanhalle miehelle lisäksi sopivampi kulkutapa, vaikkei sekään paljoa vähemmän fyysistä ole reissata yhdeltä kentältä toiselle kentälle ja odottaa siellä lentokenttäkuoleman partaalla aina seuraavaa lentoa ja hikoilla ahtaissa koneissa ja vielä ahtaammissa penkeissä. Ja syödä siinä ohessa puisevia sämpylöitä joka välilennolla.
Nyt minulla kuitenkin oli valittavana kaksikin erilaista reittivaihtoehtoa, joita edellisenä iltana pohdin ja arvoin. Tie vei nyt suoraan länteen. Ensimmäinen kohde, jossa ajattelin vierailla, on kuitenkin pohjoisempana ja sellaisen ajomatkan takana, etten oikein viitsi kerralla sinne ajaa. Kun ei kerran ole pakko eikä kiire mihinkään. Historiallinen kohde, osoitus suuruuden hulluudesta, jota meillä kaikilla aina toisinaan ilmenee – minullakin, mutta osasinpa tällä kertaa väistää sen ja mennä hieman suorempaa tietä kotiin.
Viimeisen päivän Puolassa ja etenkin Grabarkassa lähinnä fiilistelin ja keräsin voimia seuraavaan siirtymään. Ajomatka alkoi aamulla varhain kun aamiaisen sain syötyä. Alkumatka sujuikin sitten suunnitelmien mukaan, mutta varmaan puolet matkasta – lähinnä siis lopusta – meni taas uusiin puihin. Syyllinen jälleen oli osin navigaattorini TomTom, tutummin Tomppa. Palaan tuohon navigaattoriin vielä myöhemmin toisessa jutussa.
Matka kulki maisemissa, joissa ainakin osassa olin joskus aikaisemmin käynyt. Liikuin paikasta toiseen pienempiä teitä pitkin halki Puolan vaakatasossa. Siinä tuli katseltua monta erilaista kyläraittia ja paikoitellen välteltyä vielä kyläpoliisin palkanhaalimisia. Hyvällä onnella selvisin taas lukuisista patrulleista, joita matkalle oli ripoteltu ihan kyllikseen, vaikka oli pyhäpäivä.
Välillä pysähdyin tankkaamaan lähinnä itseäni, koska auton tankillisella ajaa noin 1000 – 1200 km kaasujalan raskaudesta riippuen. Laiskotti ryhtyä keittämään kahvivettä kaasulla, joten kävin ostamassa sitä erään pienen paikkakunnan huoltoaseman baarista. Kaunis nainen kiehautti sen minulle, eikä ottanut millään maksua vedestä. Kiitollisena menin autooni, tein suomalaisen pressokahvin ja join sen reissumiesleipien kera nautinnolla ja tyytyväisenä. Kiitollisuus ja tyytyväisyys karisivat hieman, kun menin ulos viemään kahviporoja pensaan juurelle. Paikalle saapui korvakoru korvassa hieman rähjäisen oloinen mies ja alkoi vaatia maksua ympäristön roskaamisesta. Meinasin hiiltyä ja oli lähellä, ettei jompikumpi meistä olisi saanut turpiinsa, mutta menin kuitenkin jupisten autoon, enkä tietysti maksanut. Eikä kukaan saanut turpiinkaan.
Suunnitelmat alkoivat pian elää edellisenä iltana kartan ääressä pohditusta ja muistilistalle listatuista paikkakunnista, joita aina laitoin matkan edetessä navigaattoriin. En mennytkään nyt Varsovan kautta, vaan päätin koukata pääkaupungin pohjoispuolelta. Joskus vuosia sitten ajoimme nuorimmaisimpani kanssa kohti Tšekkiä hakemaan vanhempaa vellosta ja hänen vaimoaan, miniääni opiskelupaikkakunnaltaan Prahasta. Nuorimmaiseni suoritti silloin – aikana ennen navogaattoreita ja oikeastaan älypuhelimiakaan – pelkän suurimittakaavaisen tiekartan ja auringon antaman suunnan avulla, minun toimiessa kartanlukijana, Varsovan ohituksen – mielettömän, autoja täynnä olevassa kaoottisessa suurkaupungissa, jossa ei pahemmin ollut tienviittoja.
Edelleenkään tänä päivänäkään puolalaiset eivät osaa täysin laittaa viittoja tarpeellisiin paikkoihin ja se aiheuttaa yhä hämminkiä – ainakin minulle ajoittain. Pitkälti pitää vain luottaa navigaattoriin ja se taas aiheuttaa toisinaan omat kuvionsa, joista siis lisää myöhemmin.
Tarkoitus oli ajaa Puolassa pitkin – olisikohan ne keskikastin – maanteitä (numeroita 60 - 62), vältellen moottoriteitä ja siinä ohessa pahasia kyläteitäkin mahdollisuuksien mukaan. Moottoritie olisi nopeampi ja siellä eivät kyttäisi poliisit joka kulmassa, mutta maisema on niin perusteellisen tylsää, että päätin jättää väliin.
Mutta tuostakin päätöksestä piti livetä, kun väsy alkoi tulla tupaan. Päikkärit jäivät välistä ja ne piti korvata kahvilla, että hereillä pysyin. Lopussa päätin sitten kuitenkin ajan säästämiseksi mennä Autostradalle numero A2, mutta se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Mistään ei matkan varrella löytynyt tienviittaa moottoritielle ja kokemuksesta tiesin, ettei kannata arvailla, saattaa joutua moottoritien ylittävälle sillalle ilman liittymää moottoritielle.
Toinen päätökseni muutosta nopeuttava seikka on se, ettei näissä Baltian maissa ja erityisesti Puolassa oikein vielä osata markkinoida näitä matkailijoiden leirintäalueita muutoin kuin erilaissa esitteissä ja mahdollisesti netissä. Virossa, Latviassa ja Liettuassa on hieman paremmin, mutta Puolassa surkeasti. Kun yksin ajaessa en yhtenään viitsi riippua netissä tai plärätä esitteitä (so. kirjoja), pitää luottaa siihen, mitä silmä ajaessa näkee ja se ei yleensä näe paljoakaan leirintäalueiden mainoksia tai tienviittoja isommilta teiltä sivummalle. Saksassa moni asia on toisin – tämäkin, koska siellä on vaativaa matkailijaporukkaa.
Vihdoin parin u-käännöksen kautta pääsin A-kakkoselle, joka sitten olikin maksullinen moottoritie, josta Puolan tienpitäjä kuittaa melkoisen maksun tienkäyttäjiltä. En nyt osaa sanoa, kuinka pitkän matkan tietä ajelin, ehkä jotain noin 200 km (voi olla enemmän tai vähemmän) ja maksoin neljässä erässä, viidestä taipaleesta (yhdessä maksu oli menneestä ja tulevasta pätkästä) yli 80 paikallista galagania eli zlotia, Suomen rahassa noin 20 euroa. Enemmän kuin olen maksanut tähän saakka yhdestäkään yöpymisestä. Hieman otti päähän, mutta mitäs menin sinne.
Dieselkin alkoi olla lopullaan ja sopivaa tankkauspaikkaa ei oikein alkanut löytyä. Alkumatkasta olisi saanut polttoainetta noin 0,5 – 0,7 zlotia halvemmalla, mutta lopussa, rajalle tultaessa hinta nousi jo noin 1,25 euroon. Jäi ostamatta ja ostin Saksassa tankin täyteen hintaan 1,15 euroa. Halvimmillaan sitä muuten sain aiemmin jostain matkan varrelta alle eurolla.
Saksaan saapuminen oli siirtymistä puolalaiselta Autostardalta suoraan avoimen rajan kautta saksalaiselle Autobahnille. Melko pian poikkesin syrjään ja ajoin Saksan toiseen Frankfurtiin. Ensimmäinen Main-joen varrella sijaitsevahan on Frankfurt am Main ja toinen Oder joen varrella oleva ei taidakaan enää olla se, miten se koulussa opetettiin: Frankfurt an der Oder, vaan se merkattiin joka paikassa Frankfurt (Oder).
Täältä sitten löytyikin Esson asemalta kysyttäessä hyvä leirintäalue. Halpa (all inklusive 17 euroa) ja maisemissa oli mahtava hiekkaranta, jossa jo näkyi istuskelijoita – eivät tainneet silti uida Helene Seessä. Paikka on nimeltään Am Helene See ja laitan sen nettisivuston oheen, josta voi katsoa tarkemmin, missä ja mihin hintaan. Rannalta löytyy kahviloita ja muita tarjoilupisteitä. Minäkin sain omaa erikoisuuttani pienestä pizzapaikasta. Itse sähköistetyt autopaikat sijaitsevat kuivalla kangasmaalla mäntyjen lomassa huoltorakennuksen läheisyydessä ja parin, kolmenkymmenen metrin päässä rannasta ja rantabulevardista.
Nyt ei ole enää kiire mihinkään. Huomenna suuntaan kohti pohjoista pitkin Saksan ja Puolan rajaa pääkohteeseen numero kaksi. Maisemia ja kauniita paikkoja on tullut katseltua kovin kursoorisesti matkan aikana tähän saakka, josko parantaisin hieman tapojani. Mihin sitten Pohjois-Saksasta? Vaihtoehtoja on taas vähintään kaksi, joiden osalta arvonta suoritetaan myöhemmin. Joten palataan asiaan!
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
P.S.
Tässä tuon jälleen mainion leirintäalueen nettisivun osoite:
http://www.helenesee.de
H@P
Jospa sitten kohta syksymmällä vaikka lentämällä kävisin siellä, se on vanhalle miehelle lisäksi sopivampi kulkutapa, vaikkei sekään paljoa vähemmän fyysistä ole reissata yhdeltä kentältä toiselle kentälle ja odottaa siellä lentokenttäkuoleman partaalla aina seuraavaa lentoa ja hikoilla ahtaissa koneissa ja vielä ahtaammissa penkeissä. Ja syödä siinä ohessa puisevia sämpylöitä joka välilennolla.
Nyt minulla kuitenkin oli valittavana kaksikin erilaista reittivaihtoehtoa, joita edellisenä iltana pohdin ja arvoin. Tie vei nyt suoraan länteen. Ensimmäinen kohde, jossa ajattelin vierailla, on kuitenkin pohjoisempana ja sellaisen ajomatkan takana, etten oikein viitsi kerralla sinne ajaa. Kun ei kerran ole pakko eikä kiire mihinkään. Historiallinen kohde, osoitus suuruuden hulluudesta, jota meillä kaikilla aina toisinaan ilmenee – minullakin, mutta osasinpa tällä kertaa väistää sen ja mennä hieman suorempaa tietä kotiin.
 |
| Somat slovakkikaunottaret Grabarkassa vierilemassa. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Matka kulki maisemissa, joissa ainakin osassa olin joskus aikaisemmin käynyt. Liikuin paikasta toiseen pienempiä teitä pitkin halki Puolan vaakatasossa. Siinä tuli katseltua monta erilaista kyläraittia ja paikoitellen välteltyä vielä kyläpoliisin palkanhaalimisia. Hyvällä onnella selvisin taas lukuisista patrulleista, joita matkalle oli ripoteltu ihan kyllikseen, vaikka oli pyhäpäivä.
Välillä pysähdyin tankkaamaan lähinnä itseäni, koska auton tankillisella ajaa noin 1000 – 1200 km kaasujalan raskaudesta riippuen. Laiskotti ryhtyä keittämään kahvivettä kaasulla, joten kävin ostamassa sitä erään pienen paikkakunnan huoltoaseman baarista. Kaunis nainen kiehautti sen minulle, eikä ottanut millään maksua vedestä. Kiitollisena menin autooni, tein suomalaisen pressokahvin ja join sen reissumiesleipien kera nautinnolla ja tyytyväisenä. Kiitollisuus ja tyytyväisyys karisivat hieman, kun menin ulos viemään kahviporoja pensaan juurelle. Paikalle saapui korvakoru korvassa hieman rähjäisen oloinen mies ja alkoi vaatia maksua ympäristön roskaamisesta. Meinasin hiiltyä ja oli lähellä, ettei jompikumpi meistä olisi saanut turpiinsa, mutta menin kuitenkin jupisten autoon, enkä tietysti maksanut. Eikä kukaan saanut turpiinkaan.
Suunnitelmat alkoivat pian elää edellisenä iltana kartan ääressä pohditusta ja muistilistalle listatuista paikkakunnista, joita aina laitoin matkan edetessä navigaattoriin. En mennytkään nyt Varsovan kautta, vaan päätin koukata pääkaupungin pohjoispuolelta. Joskus vuosia sitten ajoimme nuorimmaisimpani kanssa kohti Tšekkiä hakemaan vanhempaa vellosta ja hänen vaimoaan, miniääni opiskelupaikkakunnaltaan Prahasta. Nuorimmaiseni suoritti silloin – aikana ennen navogaattoreita ja oikeastaan älypuhelimiakaan – pelkän suurimittakaavaisen tiekartan ja auringon antaman suunnan avulla, minun toimiessa kartanlukijana, Varsovan ohituksen – mielettömän, autoja täynnä olevassa kaoottisessa suurkaupungissa, jossa ei pahemmin ollut tienviittoja.
Edelleenkään tänä päivänäkään puolalaiset eivät osaa täysin laittaa viittoja tarpeellisiin paikkoihin ja se aiheuttaa yhä hämminkiä – ainakin minulle ajoittain. Pitkälti pitää vain luottaa navigaattoriin ja se taas aiheuttaa toisinaan omat kuvionsa, joista siis lisää myöhemmin.
Tarkoitus oli ajaa Puolassa pitkin – olisikohan ne keskikastin – maanteitä (numeroita 60 - 62), vältellen moottoriteitä ja siinä ohessa pahasia kyläteitäkin mahdollisuuksien mukaan. Moottoritie olisi nopeampi ja siellä eivät kyttäisi poliisit joka kulmassa, mutta maisema on niin perusteellisen tylsää, että päätin jättää väliin.
Mutta tuostakin päätöksestä piti livetä, kun väsy alkoi tulla tupaan. Päikkärit jäivät välistä ja ne piti korvata kahvilla, että hereillä pysyin. Lopussa päätin sitten kuitenkin ajan säästämiseksi mennä Autostradalle numero A2, mutta se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Mistään ei matkan varrella löytynyt tienviittaa moottoritielle ja kokemuksesta tiesin, ettei kannata arvailla, saattaa joutua moottoritien ylittävälle sillalle ilman liittymää moottoritielle.
Toinen päätökseni muutosta nopeuttava seikka on se, ettei näissä Baltian maissa ja erityisesti Puolassa oikein vielä osata markkinoida näitä matkailijoiden leirintäalueita muutoin kuin erilaissa esitteissä ja mahdollisesti netissä. Virossa, Latviassa ja Liettuassa on hieman paremmin, mutta Puolassa surkeasti. Kun yksin ajaessa en yhtenään viitsi riippua netissä tai plärätä esitteitä (so. kirjoja), pitää luottaa siihen, mitä silmä ajaessa näkee ja se ei yleensä näe paljoakaan leirintäalueiden mainoksia tai tienviittoja isommilta teiltä sivummalle. Saksassa moni asia on toisin – tämäkin, koska siellä on vaativaa matkailijaporukkaa.
Vihdoin parin u-käännöksen kautta pääsin A-kakkoselle, joka sitten olikin maksullinen moottoritie, josta Puolan tienpitäjä kuittaa melkoisen maksun tienkäyttäjiltä. En nyt osaa sanoa, kuinka pitkän matkan tietä ajelin, ehkä jotain noin 200 km (voi olla enemmän tai vähemmän) ja maksoin neljässä erässä, viidestä taipaleesta (yhdessä maksu oli menneestä ja tulevasta pätkästä) yli 80 paikallista galagania eli zlotia, Suomen rahassa noin 20 euroa. Enemmän kuin olen maksanut tähän saakka yhdestäkään yöpymisestä. Hieman otti päähän, mutta mitäs menin sinne.
Dieselkin alkoi olla lopullaan ja sopivaa tankkauspaikkaa ei oikein alkanut löytyä. Alkumatkasta olisi saanut polttoainetta noin 0,5 – 0,7 zlotia halvemmalla, mutta lopussa, rajalle tultaessa hinta nousi jo noin 1,25 euroon. Jäi ostamatta ja ostin Saksassa tankin täyteen hintaan 1,15 euroa. Halvimmillaan sitä muuten sain aiemmin jostain matkan varrelta alle eurolla.
Saksaan saapuminen oli siirtymistä puolalaiselta Autostardalta suoraan avoimen rajan kautta saksalaiselle Autobahnille. Melko pian poikkesin syrjään ja ajoin Saksan toiseen Frankfurtiin. Ensimmäinen Main-joen varrella sijaitsevahan on Frankfurt am Main ja toinen Oder joen varrella oleva ei taidakaan enää olla se, miten se koulussa opetettiin: Frankfurt an der Oder, vaan se merkattiin joka paikassa Frankfurt (Oder).
 |
| Ruuhkaksi asti ei ole täälläkään, mutta onneksi muitakin kuin minä. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
 |
| Kunnon biitsi odottaa vain pitempiä helteitä ja lämpimiä, vaikka lämmingtä oli nytkin jo +20 C-astetta. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
P.S.
Tässä tuon jälleen mainion leirintäalueen nettisivun osoite:
http://www.helenesee.de
H@P
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos/kun kommentoit, tee se omalla nimelläsi. Nimettömät tai nimimerkit eivät kelpaa.