132. Matkustamisenkin riesat: vanhuus ja laiskuus

Trelleborgin leirintäalueen rantaa.
Tuli siirryttyä noin neljässä tunnissa Itämeren vastarannalle etelästä pohjoiseen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kun ihminen vanhenee, monen asian tekeminen hidastuu ja jotkut jopa loppuvat. Kun siihen yhdistetään vielä luontainen laiskuus – mikä löytyy myös mm. minulta – se on hieman huono yhdistelmä joskus matkustaessa. Tai miksipä ei, voihan se olla toisinaan hyödyllinenkin.

Yksin reissaamisessa on omat ilonsa, mutta myös harminsa. Kun aika menee skarppina auton ajamiseen, siinä ei ole suuresti aikaa eikä mahdollisuuksia moneen muuhun, vaikka tehokkaaseen kartanlukemiseen. Siksi sen hoitaa vaihtelevin tuloksin navigaattorini TomTom, josta olenkin jo aiemmin jotain kertonut. Toinen mikä helposti tässä tilanteessa jää tekemättä on ruuanlaitto tai kahvinkeitto, mutta onneksi teiden varressa on kahviloita ja ruokapaikkoja.

Kun sitten yhdistää nämä edellä mainitut ominaisuudet ja luonteenpiirteet, siitä saakin mukavan sopan, jos haluaa. Nyt esimerkiksi en laiskuuttani viitsinyt lähteä ajelemaan Tanskan ja sen salmien sekä Malmön sillan kautta, vaikka mihinkään ei ole sen kummemmin kiire. Tein vain melko nopean päätöksen Sassnitzin satamassa: lähdenkin Saksan Rügenista suoraan Ruotsiin, Trelleborgiin, laivalla.

Aikaisemmassa elämässä matkustin melko suunnitellusti ja kontrolloidusti. Jo ennen matkaan lähtöä tein jonkinlaisen melko tarkan suunnitelman, jota sitten yritin kaikilta osin noudattaakin. Katsoin monet asiat etukäteen, niin jäi monta ongelmaa tulematta ja matka-ajan voi käyttää nauttimiseen ja katselemiseen eikä suunnitteluun matkan aikana.

Nykyisin on toisin – suunnittelen, jos on ihan välttämätöntä. Ja suunnittelukin tapahtuu sitten ihan viime hetkellä, edellisenä iltana tai joskus jopa lähtöaamuna. Ihan selvästi menetän tässä suunnitelmattomuudessani paljonkin, mutta eipä tuo ole laiskaa suuremmin haitannut, joskus kenties pikkuisen harmittanut, kun on joutunut sähläilemaan asioiden kanssa, sanoisinko kokemuksesta – ihan turhaan. Mutta eläkeläisellä noin yleensä ottaen ei ole kiire mihinkään ja suunnitella ehtii sitten, kun siihen ilmenee todellista (lue: pakottavaa) tarvetta.

Suunnilleen tällä mentaliteetilla olen nyt edennyt tämänkertaisellakin matkallani ja hyvin on yöllä nukuttanut. Pitää kuitenkin kaiken rehellisyyden nimissä sanoa, etten olisi vielä pari viikkoa sitten arvannut Ruotsiin meneväni. Mutta niin tässä nyt vain mennään. En tätä kirjoittaessani laivalla Saksan Sassnitziztä Ruotsin Trelleborgiin ihan tarkasti tiedä, mihin päin autoni keulan suuntaan satamasta.

Lähes ruostumaton (koska oli tehty pahvista) DDR:n ihme Trabant entisen Itä-Saksan mailla Sassnitzissa. Liekö leveilevä oveen nojaaja auton omistaja - epäilen!
Huomaa muuten kattoluukku!
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Vaihtoehtoja on kaksi: pohjoiseen tai itään. Tarkoitus on joka tapauksessa vierailla ennen maasta poistumista eräässä ennen kokemattomassa, mielenkiintoisessa paikassa ja menenkö sinne suoraan vai kaarrellen, on vielä hakusessa. Sitäkään en vielä tiedä, mistä menen Suomeen, laivalla vai ajamalla – todennäköisesti kuitenkin laivalla, mutta en haluaisi matkustaa yötä laivalla, enkä oikeastaan hengailla koko päivääkään laivan kahviloissa ja kannella hortoillen. Joten – "kom sii, kom saa" tai kuten se kai oikein kirjoitetaan ”comme si, comme ça”, kumpikaan ei paras mahdollinen.

Vanhuus tuo mukanaan myös erilaisia ”kotkotuksia”, jotka ilmiselvästi vaikeuttavat ”normaalia” elämää tällaisella matkallakin. Jos nyt ei ihan koti-ikävä rupea vaikuttamaan, niin joku sen tapainen. Alkaa kaikesta huolimatta kaivata kodin rauhaan ja mukavuuksiin – etenkin saunaan.

Tämänkertaisen matkan suurin muutos – jos nyt oikeasti niin voidaan sanoa, kun en edes tiennyt, mitä kautta kotiin menen – oli kai sitten tuo päätös lähteä laivalla Saksasta Ruotsiin. Vaihtoehtoja kun oli muitakin, mm. paluu takaisin Baltiaan ja Tallinnan kautta takaisin kotimaahan. Koska edellisessä majapaikassani ei toiminut nettiyhteys kovinkaan hyvin, päätin ajaa aamulla lähellä olevaan Sassnitziin katsomaan, milloin ja mihin hintaan laiva lähtisi Ruotsiin. Jossain vaiheessa olin nähnyt yhden hinnan netissä, mutta en saanut sieltä irti laivan lähtöaikoja.

Hyvällä tuurilla menin suoraan laivafirman Stena-Linen konttorin pihaan ja ilmeni, että ainut laiva ko. päivänä lähtisi noin kolmen tunnin kuluttua. Lippu oli tosin näin ostettuna hieman kalliimpi, mutta menköön nyt samaan konkurssipesään. Ostin lipun ja päätin odotella satamassa laivan lähtöä.

Muitakin odottelijoita oli ja koko ajan heitä kertyi lisää. Matkailuajoneuvoja ympäri Euroopan, mutta en nähnyt muuta autoa Suomesta kuin omani. Muutenkaan en ole tavannut tällä reissulla vielä ainuttakaan suomalaista. Henkilöautoja ja muutama rekka oli myös lähdössä laivaan. Naapurissa oleva norjalaispariskunta ”pakotti” minunkin – koska kuulemma Suomessa kaikki puhuvat ruotsia – puhumaan myös ruotsia, joka tosin oli enemmän svengelskan ja tyskan norskisävytteinen sekoitusta välissä kummallisia ”eiku”-sanoja. Mutta asiat selvisivät ja minullekin alkoi hahmottua – että piru vie – taidankin joutua puhumaan Ruotsissa ruotsia.

Yleensä tällaisella matkalla tapaa samanhenkisiä, mukavia ihmisiä, joiden kanssa tuollainen ”small talk” sujuu mutkitta. Toki on muunkinlaisia ja niitäkin on joskus tullut tavattua, mutta onneksi harvoin. Vanha kulunut sanonta, joka jopa hieman ärsyttää, ”karavaanari on kaikkien kaveri”, on varmasti suurelta osin totta. Campingalueellakin sain aina nostoapua, kun otin polkupyöräni käyttöön tai laitoin sen takaisin takatelineeseen. Muutoinkin kaikenlainen kokemusten vaihtaminen kohteista, reiteistä ja monesta muusta – vaikka omista maistamme – kuuluu keskustelukulttuuriin matkalla. Suomalaiset taitavat vain turhan usein olla joko liian kainoja tai sitten – mene ja tiedä – kielitaidottomia käyttämään edes hieman käsiään puhumisessakin. Itsen muistelen huvittuneena pitkää keskustelua viime kesänä Sloveniassa tapaamani turkkilaisen camper-naapurin kanssa, kun kumpikaan emme osanneet yhtään yhteistä kieltä. Hän osasi turkkia ja italiaa, minä mm. englantia ja saksaa, mutta asiat kummasti selvisivät ja kylmät oluetkin tuli siinä ohessa nautittua.

Komeat on maisemat neljän tähden alueeksi itseään mainostavalla  Dalabadetsilla, en tosin ihan ymmärrä, mistä nuo tähdet olivat oikeasti tulleet. Ei ollut edes nettiyhteyttä ja muutakin huomautettavaa löysin paljonkin varustustasosta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Jälleen kerran voin lopettaa blogijutun, että huomisesta en tiedä paljoakaan. Vaikuttaa kuitenkin kovin siltä, että kotiinpäin olen menossa. Katsotaan sitten, mihin menen ja mitä näen. Alustavasti soitin miettimääni kohteeseen ja kysyin, saanko tulla. Lupa annettiin, joten jatkoa seuraa jälleen, kunhan olen taas jonkilaisessa nettiyhteydessä. Mikäli oikeasti pääsen tuohon ajattelemaani kohteeseen, siitä riittää varmaan kerrottavaa, sen verran erikoinen kohde se näissä maisemissa kuitenkin on.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com