Matka länteen on sujunut pääosin leppoisasti, paitsi mitä nyt navigaattorini hieman pottuilee. Kesti aikansa, ennen kuin sain sen päihitettyä ja pääsin moisen masiinan herraksi. Alkuun se meinasi voimallisesti orjuuttaa minut, mutta onneksi pysyin vahvana ja voitto tuli.
Minulla on ollut tapana laittaa matkan alkaessa navigaattoriin senkertainen määränpää ja usein se onkin sitten toiminut ihan mukavasti. Paitsi täällä tiheään asutussa Keski-Euroopassa, jossa on jos jonkilaisia kärryteitä ja polkuja, jonne vehje aina silloin tällöin suosittelee mentäväksi. Näin siitäkin huolimatta, että mielestäni asetukset ovat kunnossa ja näin ei välttämättä pitäisi tapahtua.
Ilmeisesti tuo ongelma tulee eteen, jos tai kun valitsen jonkun pienemmän tien reitilleni, kone aavistelee, että tuollainen kärrytiekin voisi silloin mennä läpi. Huvittavin oli käsky jossain Kroatian vuoristossa viime kesänä, kun se kesken serpentiinimutkan kehotti kohteliaan tiukasti: ”Käänny vasemmalle!” Silloin totesin vain kohteliaasti masiinan olemaan höpöttämättä.
Nyt matkan alkutaipaleilla ei suurempia ongelmia esiintynyt, kun menin isoa väylää pitkin etelään, mutta heti, kun poikkesin pienemmille teille, alkoi ongelmatkin. Liettuassa asiat sotki vielä katkaistu tie ja tietyö, mutta siitäkin selvisin kysymällä ja apua saamalla.
Muutama vuosi sitten mennessäni ensimmäistä kertaa Puolassa sijaitsevaan Grabarkan luostariin ystäväni kanssa, kiersimme varmaan pari kertaa saman pellon ympäri peltoteitä niin, että pellolla työskennellyt maanviljelijä alkoi jo tuntea meidät ja heilautti kättäänkin tervehdyksenä. Nyt toisella kertaa matka oli suorempi, paitsi että pois lähtiessä Tomppa-navigaattorini yritti taas viedä minut niille peltoteille, mutta enpä mennytkään.
Olen ratkaissut ongelman niin, että laitan matkani pienempinä taipaleina aina katsoen kartasta, mihin nyt pitäisi suunnistautua ja sitten taas lähempänä tuota välikohdetta, asetan uuden päämäärän. Huonoa hommassa on tietysti se, ettei kokonaismatkaa ja matkaan kuluvaa aikaa ei näe ja se hieman sotkee kokonaissuunnittelua ainakin pitemmillä matkaosauuksilla.
Nyt kun ns. ”kiire olla jossain tiettyyn aikaan” on jo ohi, ajelen omaan tahtiini nautiskellen ilman aikatauluja. Siirtyminen Puolasta Saksaan meni hieman sekatekniikalla: ensin pikkuteitä matkaten ja lopuksi moottoriteitä käyttäen. Meneehän se niinkin.
Kylien ja pikkukaupunkien läpimenossa ainakin noissa vanhoissa sosialistisissa maissa on vain se pulma, että useassa paikassa paikallinen kyläpoliisi kyttää palkanlisää ja se asettaa ajelulle omat rajoitteensa ja pitää vain yrittää aina muistaa, mikä olikaan se taajamamerkki, jonka jälkeen vauhdin pitää pudota viiteen kymppiin. Yhtään sakkoa en saanut, osin kiitos vastaantulevien valojen vilkutusten, koska silloin tällöin asia unohtui ja kaasujalka jäi kaasulle liian pitkäksi aikaa.
On ollut mukava ajella leppoisissa ja kauniissa maalaismaisemissa. Kauneuden lisäksi siellä on omia pikkuongelmiakin. Tiet ovat melko kapeita ja kaikenlaiset ”levähdyspaikat”, joissa voisi vaikka tarkistaa reittiään, ovat varsin vähissä. Aina ei edes bussipysäkkikohtakaan ole levitetty. Toinen ongelma on ollut ainakin Puolassa se, ettei huoltoasemia ole kovinkaan tiuhaan. Sen olen tietysti ratkaissut laittamalla usein suuren tankkini (120 l) täydeksi ja tankillisella voi sitten ajella 1000 – 1200 kilometriä, eikä ole tarvetta huoltoasemille auton osalta. Eipä tietysti ihmistenkään, koska autossa on vessa ja ruuankin tai kahvin voi siellä laittaa, mutta usein vain laiskottaa ja pääsisi helpommalla huoltoaseman kahviossa. Mutta on niitä kuitenkin aina siellä täällä, mutta tältä osin olisi vielä parannettavaa. ABC-tyyppisiä massiivisia asemia ei Baltian maissa ja Puolassa suuremmin näe, mikä on samalla ehkä hyvä asia, mutta joskus niitä kaipaisi levähdyspaikkoina.
Saksassa moni asia on toisin. Moottoriteillä on tietyin välein levähdysalueita, joissa kaikissa on yleensä vessa ja joissain kahvio sekä joskus myös huoltoasema. Parkkipaikat ovat usein täynnä rekkoja, joita on myös tien täydeltä ajamassakin. Siksikään en mielelläni käytä moottoriteitä, joista ei lisäksi näe minkäänlaisia maisemia.
Tälläkin reissulla olen silmätarkkana katsellut kylien kohdalla erilaisia ”täydennyspisteitä” ja osaksi on tärpännytkin. Minun yksi suurimmista ruokasuosikeistani on valkovarsinen parsa, spargel, jota aina nähdessäni ostan ja laitan ruuaksi. Niin nytkin heti ensimmäiseltä paikalta sain laadukasta spargelia. Valittavina oli monen hintaisia, eri paksuisia, joista ostin parasta ja valmistin ne ensin kuorimalla ja sitten keittämällä parikymmentä minuuttia. Nautiskelin ne juuri tässä ennen tämän kirjoittamista Lübzerin kera ja hyvää oli.
Toinen heikkouteni tällaisilla matkoilla ovat paikalliset leivokset. Kun ensin Saksassa vain muistan, kumpi olikaan oikea: Kuchen vai Küchen, niin homma sujuu. Eikä käy kuten Wilhelmshavenissa monta vuotta sitten, kun halusin leivoksen (Kuchen), hämmentynyt myyjä ohjasi minut keittiöön (Küchen). Oli hieman petrattavaa saksankielessäni, jonka puhumista lähes rakastan. Ja sitä olen täällä saanut tehdä sydämeni kyllyydestä.
Kolmas heikkouteni tällaisilla retkillä – etenkin jos matkailen viinimaassa – ovat paikalliset viinit. Usein poikkean jollekin viinitilalle ostamaan tilan omia tuotteita ja niitä sitten nautiskelen pitkin matkaa, ei tosin ajaessa. Useinkaan ei ole tarvinnut pettyä. Nyt liikun sellaisilla alueilla, missä ei ole oikein viininviljelystä ja asia on pitänyt hoitaa muilla tavoin.
Viikonvaihteen matka suuntautuu Pohjois-Saksaan ja päivän ajomatka oli mukavan siedettävä – ei siis liian pitkä. Suurimman osa siitä ajelin taas pieniä teitä ja keskivaiheilla osan matkaa myös moottoritiellä, joka tällä kertaa ei ollut maksullinen. Tiet Saksassa ovat olleet hyväkuntoisia ajella.
Ennen spargelien keittämistä kävin pitkällä pyörälenkillä, jonka aikana näin sitä eräässä aikaisemmassa blogijutussani jo alustavasti mainitsemaani suuruudenhulluutta oikein roppakaupalla. Näin siellä toki muunkinlaista suuruudenhulluutta ja tarinat noista aiheista ovat sen verran isoja, että teen siitä seuraavan blogijutun ja kerron todella ihmeellisestä kohteesta, jota muuten voin lämpimästi suositella muillekin.
Linnut visertävät, on lämmintä – päivälämpötila on pyörinyt molemmin puolin +20 Celsius-astetta – aurinko paistaa lämpimästi ja olo on oikein levollinen reissaamisesta huolimatta. Olotila monella tapaa herrana on ylevän mukava ja lienen bensalla rokotettu, kun ihan oikeasti pidän tästä autolla matkustamisesta. Takana on hieman yli viikon reissaaminen ja kenties jotain parin tuhannen kilometrin verran taivalta, joista suurin osa tuli matkan alussa. Mitähän lie edessä? Sitäpä en vielä tiedä.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Minulla on ollut tapana laittaa matkan alkaessa navigaattoriin senkertainen määränpää ja usein se onkin sitten toiminut ihan mukavasti. Paitsi täällä tiheään asutussa Keski-Euroopassa, jossa on jos jonkilaisia kärryteitä ja polkuja, jonne vehje aina silloin tällöin suosittelee mentäväksi. Näin siitäkin huolimatta, että mielestäni asetukset ovat kunnossa ja näin ei välttämättä pitäisi tapahtua.
Ilmeisesti tuo ongelma tulee eteen, jos tai kun valitsen jonkun pienemmän tien reitilleni, kone aavistelee, että tuollainen kärrytiekin voisi silloin mennä läpi. Huvittavin oli käsky jossain Kroatian vuoristossa viime kesänä, kun se kesken serpentiinimutkan kehotti kohteliaan tiukasti: ”Käänny vasemmalle!” Silloin totesin vain kohteliaasti masiinan olemaan höpöttämättä.
Nyt matkan alkutaipaleilla ei suurempia ongelmia esiintynyt, kun menin isoa väylää pitkin etelään, mutta heti, kun poikkesin pienemmille teille, alkoi ongelmatkin. Liettuassa asiat sotki vielä katkaistu tie ja tietyö, mutta siitäkin selvisin kysymällä ja apua saamalla.
Muutama vuosi sitten mennessäni ensimmäistä kertaa Puolassa sijaitsevaan Grabarkan luostariin ystäväni kanssa, kiersimme varmaan pari kertaa saman pellon ympäri peltoteitä niin, että pellolla työskennellyt maanviljelijä alkoi jo tuntea meidät ja heilautti kättäänkin tervehdyksenä. Nyt toisella kertaa matka oli suorempi, paitsi että pois lähtiessä Tomppa-navigaattorini yritti taas viedä minut niille peltoteille, mutta enpä mennytkään.
Olen ratkaissut ongelman niin, että laitan matkani pienempinä taipaleina aina katsoen kartasta, mihin nyt pitäisi suunnistautua ja sitten taas lähempänä tuota välikohdetta, asetan uuden päämäärän. Huonoa hommassa on tietysti se, ettei kokonaismatkaa ja matkaan kuluvaa aikaa ei näe ja se hieman sotkee kokonaissuunnittelua ainakin pitemmillä matkaosauuksilla.
Nyt kun ns. ”kiire olla jossain tiettyyn aikaan” on jo ohi, ajelen omaan tahtiini nautiskellen ilman aikatauluja. Siirtyminen Puolasta Saksaan meni hieman sekatekniikalla: ensin pikkuteitä matkaten ja lopuksi moottoriteitä käyttäen. Meneehän se niinkin.
Kylien ja pikkukaupunkien läpimenossa ainakin noissa vanhoissa sosialistisissa maissa on vain se pulma, että useassa paikassa paikallinen kyläpoliisi kyttää palkanlisää ja se asettaa ajelulle omat rajoitteensa ja pitää vain yrittää aina muistaa, mikä olikaan se taajamamerkki, jonka jälkeen vauhdin pitää pudota viiteen kymppiin. Yhtään sakkoa en saanut, osin kiitos vastaantulevien valojen vilkutusten, koska silloin tällöin asia unohtui ja kaasujalka jäi kaasulle liian pitkäksi aikaa.
On ollut mukava ajella leppoisissa ja kauniissa maalaismaisemissa. Kauneuden lisäksi siellä on omia pikkuongelmiakin. Tiet ovat melko kapeita ja kaikenlaiset ”levähdyspaikat”, joissa voisi vaikka tarkistaa reittiään, ovat varsin vähissä. Aina ei edes bussipysäkkikohtakaan ole levitetty. Toinen ongelma on ollut ainakin Puolassa se, ettei huoltoasemia ole kovinkaan tiuhaan. Sen olen tietysti ratkaissut laittamalla usein suuren tankkini (120 l) täydeksi ja tankillisella voi sitten ajella 1000 – 1200 kilometriä, eikä ole tarvetta huoltoasemille auton osalta. Eipä tietysti ihmistenkään, koska autossa on vessa ja ruuankin tai kahvin voi siellä laittaa, mutta usein vain laiskottaa ja pääsisi helpommalla huoltoaseman kahviossa. Mutta on niitä kuitenkin aina siellä täällä, mutta tältä osin olisi vielä parannettavaa. ABC-tyyppisiä massiivisia asemia ei Baltian maissa ja Puolassa suuremmin näe, mikä on samalla ehkä hyvä asia, mutta joskus niitä kaipaisi levähdyspaikkoina.
Saksassa moni asia on toisin. Moottoriteillä on tietyin välein levähdysalueita, joissa kaikissa on yleensä vessa ja joissain kahvio sekä joskus myös huoltoasema. Parkkipaikat ovat usein täynnä rekkoja, joita on myös tien täydeltä ajamassakin. Siksikään en mielelläni käytä moottoriteitä, joista ei lisäksi näe minkäänlaisia maisemia.
 |
| Ensimmäinen Spargel-paikka ja ei kun auto ympäri ja ostoksille. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
 |
| Pyörälenkin päälle tuoreita ja maukkaita spargeleja. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
 |
| Kucheneita muttei Kücheneitä. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Viikonvaihteen matka suuntautuu Pohjois-Saksaan ja päivän ajomatka oli mukavan siedettävä – ei siis liian pitkä. Suurimman osa siitä ajelin taas pieniä teitä ja keskivaiheilla osan matkaa myös moottoritiellä, joka tällä kertaa ei ollut maksullinen. Tiet Saksassa ovat olleet hyväkuntoisia ajella.
Ennen spargelien keittämistä kävin pitkällä pyörälenkillä, jonka aikana näin sitä eräässä aikaisemmassa blogijutussani jo alustavasti mainitsemaani suuruudenhulluutta oikein roppakaupalla. Näin siellä toki muunkinlaista suuruudenhulluutta ja tarinat noista aiheista ovat sen verran isoja, että teen siitä seuraavan blogijutun ja kerron todella ihmeellisestä kohteesta, jota muuten voin lämpimästi suositella muillekin.
Linnut visertävät, on lämmintä – päivälämpötila on pyörinyt molemmin puolin +20 Celsius-astetta – aurinko paistaa lämpimästi ja olo on oikein levollinen reissaamisesta huolimatta. Olotila monella tapaa herrana on ylevän mukava ja lienen bensalla rokotettu, kun ihan oikeasti pidän tästä autolla matkustamisesta. Takana on hieman yli viikon reissaaminen ja kenties jotain parin tuhannen kilometrin verran taivalta, joista suurin osa tuli matkan alussa. Mitähän lie edessä? Sitäpä en vielä tiedä.
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos/kun kommentoit, tee se omalla nimelläsi. Nimettömät tai nimimerkit eivät kelpaa.