Kyllä tällä tavalla matkatessakin huomaan, kuten kai yleensäkin omassa elämässään, että olen vanhenemassa. Joskus nuorempana ajelin tarvittaessa todella pitkiäkin matkoja, nyt alkaa jo väsyä huomattavasti alle 500 kilometrin.
En yleensä, enkä mielelläni enää ajele tuollaisia ylipitkiä matkoja, mutta joskus, kun on mukamas kiire jonnekin tietyksi päiväksi, tällaiseenkin joutuu. Minulla matka vie Kaakkois-Puolaan, jossa pitäisi olla perjantaina puolenpäivän jälkeen. Ajamatta on vielä yksi päivä ja Liettuasta Puolaan, 280 kilometriä ja noin neljä tuntia ajoa, joten eiköhän tuokin suju ilman suurempia tuskia.
Toisaalta olen aiemmin ajellut ja kolunnut paikkoja näissä maisemissa useita kertoja vuosien saatossa, niin pikkuautolla kuin matkailuautollakin ja jopa joskus linja-autolla ryhmän kanssa. Siksi maisemat ja paikat ovat usein tuttuja. Ei tosin kaikki, mutta useat. Siksi tuo nopeampia ajelu ei suuremmin harmita, kun vielä tiedän, että perillä on jotain todella mielenkiintoista. Mutta siitä sitten enemmän, kunhan sinne pääsen.
Toisen matkapäivän agendana oli lähteä Latviasta ja ajaa mahdollisimman lähelle Puolaa ja pääkohdetta Grabarkaa. En nyt viitsinyt ajaa Puolaan asti, kun ei ollut pakko, vaan jäin lähelle rajaa Liettuan puolelle Marijampoliin, Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian mukaan nimettyyn kaupunkiin. Kaupungilla oli tosin neuvostovallan aikana 1955-1989 Liettuan kommunistisen puolueen perustajan mukaan annettu nimi Kapsukas, mutta onneksi vanha nimi palautettiin.
Silläkin tavalla Marijampoli liittyy vielä tuohon vaikkapa ortodoksiseenkin kontekstiin, että sen lipussa ja vaakunassa on kuvattuna pyhä Georgios Voittaja, jonka läntinen maailma tuntee paremmin nimellä pyhä Yrjö. Georgios lävistää kuvassa lohikäärmeen keihäällään.
Kun tuosta uskonnosta tuli puhetta, kerronpa, että matkalla jossain Latvian pääkaupungin Riian tienoilla hymy nousi huulilleni, kun navigaattorini kehotti minua jatkamaan eräässä liikenneympyrässä suoraan suuntana Jumala. No paikkahan oli tietenkin kaunis merenrantapaikka Jūrmala, jota navigaattorini ei ilmaisesti osannut sanoa oikein.
Lähtö Latviasta sujui ongelmitta, ja tiet olivat melko hyvässä kunnossa eikä suuresti ollut tietöitäkään, ainakaan aluksi. Selvästi näiden liikennekulttuurillisesti aikaisemmin melko kauhistuttavien Baltian maiden tilanne oli jälleen hieman parantunut. Kamikaze-autoilijoita oli entistä vähemmän ja mikä merkille pantavaa, baltit reagoivat (lue: kiittivät), kun matkailuauto antoi heille kiireisille tilaa. Sitä ei muutama vuosi sitten näkynyt ollenkaan.
Se, mitä täällä ei vieläkään osata, on tieopasteiden teko etenkin siellä, missä on tietöitä. Paikalliseen tapaan tietyössä laitetaan koko tie poikki, ajokieltoon. Ja tien päässä on opastaulu, joka suurin piirtein kertoo kiertotien, mutta kun sinne sitten menee, muita opasteita ei sitten löydykään. Ja navigaattori vain tahtoo voimallisesti yhä tuolle katkaistulle tiellä. Näin kävi jälleen matkalla Marijampoliin ja jossain, olisiko ollut Jieznasin tienoilla, olinkin sitten hieman eksyksissä. Eipä siihen auttanut edes puhelimen navigaattorikaan, yhtä lailla sekään ei tiennyt poikkipannusta tiestä, vaan yritti vain ohjata yhä sinne.
Eipä siinä auttanut kuin kysyä tietä, koska mukana olevat kartatkin olivat melko suurpiirteisiä (1:900 000). Ensimmäinen, jolta kysyin, ei osannut mitään samaa kieltä kanssani ja kommunikointi sujui vaivoin, enkä sitten kuitenkaan osannut mennä hänen antamien ohjeiden mukaan oikein. Seuraavaksi kysyin nuorilta pojilta, josta löytyi jo englannin osaamistakin ja yksi pojista hyppäsi kyytiin tietä neuvomaan. Parin kilometrin päästä hän sanoi, että tuosta vaan eteenpäin. Annoin hänelle kiitoksena viitosen ja ihan tyytyväisenä hän lähti kävelemään takaisin. Ja minä pääsin muutaman kilometrin päästä suuremmalle tielle, joka vei Marijampoliin.
Kesä muuttuu matkatessa aina vaan lämpimämmäksi, mitä enemmän etelään menen. Pelloilla kukkivia voikukkiakin näkyy jo paljon enemmän kuin vaikka Virossa ja auton ikkunat alkavat likaantua siihen litistyvistä hyönteisistä. Muutama kattohaikarakin on näkynyt, mutta yllättävän vähän kuitenkin.
Aikanaan lapset sanoivat maaseudulle mentäessä, kun erilaiset luonnolliset ja keinotekoiset lannoitteet haisivat pelloilla, että ”täällä tuoksuu maaseutu”. Sitä paikoitellen tekee täälläkin, vaikka täällä etelämpänä alkavat viljatkin olla jo paljon pitemmällä oraalla kuin meillä tai edes Virossa. Joissain paikoin pellot ovat jo keltaisina rypsistä, vai lieneekö se rapsista – en tiedä.
Paikka, jossa yövyn toisen yön, on edullinen näin sesongin ulkopuolella, mistä kertoo sekin, että olen taas ensi yön ainoa matkailuautoilija ja ylipäätänsä majoittuja täällä. 15 euron hintaan sisältyy sähkö ja lainaksi saatu nettimokkula ja vielä bonuksena paikan omistaja, IT-ammattilainen, laittoi nettiyhteyteni priimakuntoon ja sain hyvät vinkit Puolaa varten.
Paikka on todella yleisilmeeltään siisti ja kauniiksi laitettu. Myös sosiaalitilat ovat hyvät ja toimivat ja mikä tärkeintä erittäin siistit, suihkusta tulee lämmintä vettä joka hetki. Alue on kaikinpuolin avara. Ulkona on erilaisia aktiviteetteja myös lapsille ja ilmeisesti tuosta kurnuttavia, naisenkipeitä sammakkoja täynnä olevasta lammesta voisi jopa onkia kalaa. Ainakin paikalliset sitä tekevät. Sammakot todellakin tuovat tuota syvää naiskaipuutaan esille melko äänekkäästi. Saa nyt nähdä, hiljenevätkö edes yöksi, vai pitääkö liittyä seuraan kurnuttamaan. Ainakin silloin hiljeni koko lampi, kun lokit lentelivät sen päällä. Joten sammakoitten sensorit ovat kunnossa, mutta katsotaan, miten käy, jos minäkin riennän sinne kurnuttamaan.
Lämmintä joka tapauksessa nyt on. Matkailuauton sivuovi ja -ikkuna pitää olla auki leirintäalueella ja aurinko porottaa kirkkaana ja lämpimänä. En valita – sen verran pitkään sain poltella jäitä kotona, ennen kuin pääsin lähjtemään lämpimään. Tiukka harkinta on kuitenkin koko ajan päällä: jokohan sittenkin vaihtaisin ne …
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
P.S.
Ohessa niille, jotka haluavat yöpyä mukavassa paikassa matkailuvälineellään, paikan koordinaatit:
En yleensä, enkä mielelläni enää ajele tuollaisia ylipitkiä matkoja, mutta joskus, kun on mukamas kiire jonnekin tietyksi päiväksi, tällaiseenkin joutuu. Minulla matka vie Kaakkois-Puolaan, jossa pitäisi olla perjantaina puolenpäivän jälkeen. Ajamatta on vielä yksi päivä ja Liettuasta Puolaan, 280 kilometriä ja noin neljä tuntia ajoa, joten eiköhän tuokin suju ilman suurempia tuskia.
Toisaalta olen aiemmin ajellut ja kolunnut paikkoja näissä maisemissa useita kertoja vuosien saatossa, niin pikkuautolla kuin matkailuautollakin ja jopa joskus linja-autolla ryhmän kanssa. Siksi maisemat ja paikat ovat usein tuttuja. Ei tosin kaikki, mutta useat. Siksi tuo nopeampia ajelu ei suuremmin harmita, kun vielä tiedän, että perillä on jotain todella mielenkiintoista. Mutta siitä sitten enemmän, kunhan sinne pääsen.
 |
| Tilaa on riittävästi ja verkkosänkykin on riittävän kokoinen. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Toisen matkapäivän agendana oli lähteä Latviasta ja ajaa mahdollisimman lähelle Puolaa ja pääkohdetta Grabarkaa. En nyt viitsinyt ajaa Puolaan asti, kun ei ollut pakko, vaan jäin lähelle rajaa Liettuan puolelle Marijampoliin, Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian mukaan nimettyyn kaupunkiin. Kaupungilla oli tosin neuvostovallan aikana 1955-1989 Liettuan kommunistisen puolueen perustajan mukaan annettu nimi Kapsukas, mutta onneksi vanha nimi palautettiin.
 |
| Marijampolin vaakuna. |
Kun tuosta uskonnosta tuli puhetta, kerronpa, että matkalla jossain Latvian pääkaupungin Riian tienoilla hymy nousi huulilleni, kun navigaattorini kehotti minua jatkamaan eräässä liikenneympyrässä suoraan suuntana Jumala. No paikkahan oli tietenkin kaunis merenrantapaikka Jūrmala, jota navigaattorini ei ilmaisesti osannut sanoa oikein.
Lähtö Latviasta sujui ongelmitta, ja tiet olivat melko hyvässä kunnossa eikä suuresti ollut tietöitäkään, ainakaan aluksi. Selvästi näiden liikennekulttuurillisesti aikaisemmin melko kauhistuttavien Baltian maiden tilanne oli jälleen hieman parantunut. Kamikaze-autoilijoita oli entistä vähemmän ja mikä merkille pantavaa, baltit reagoivat (lue: kiittivät), kun matkailuauto antoi heille kiireisille tilaa. Sitä ei muutama vuosi sitten näkynyt ollenkaan.
Se, mitä täällä ei vieläkään osata, on tieopasteiden teko etenkin siellä, missä on tietöitä. Paikalliseen tapaan tietyössä laitetaan koko tie poikki, ajokieltoon. Ja tien päässä on opastaulu, joka suurin piirtein kertoo kiertotien, mutta kun sinne sitten menee, muita opasteita ei sitten löydykään. Ja navigaattori vain tahtoo voimallisesti yhä tuolle katkaistulle tiellä. Näin kävi jälleen matkalla Marijampoliin ja jossain, olisiko ollut Jieznasin tienoilla, olinkin sitten hieman eksyksissä. Eipä siihen auttanut edes puhelimen navigaattorikaan, yhtä lailla sekään ei tiennyt poikkipannusta tiestä, vaan yritti vain ohjata yhä sinne.
Eipä siinä auttanut kuin kysyä tietä, koska mukana olevat kartatkin olivat melko suurpiirteisiä (1:900 000). Ensimmäinen, jolta kysyin, ei osannut mitään samaa kieltä kanssani ja kommunikointi sujui vaivoin, enkä sitten kuitenkaan osannut mennä hänen antamien ohjeiden mukaan oikein. Seuraavaksi kysyin nuorilta pojilta, josta löytyi jo englannin osaamistakin ja yksi pojista hyppäsi kyytiin tietä neuvomaan. Parin kilometrin päästä hän sanoi, että tuosta vaan eteenpäin. Annoin hänelle kiitoksena viitosen ja ihan tyytyväisenä hän lähti kävelemään takaisin. Ja minä pääsin muutaman kilometrin päästä suuremmalle tielle, joka vei Marijampoliin.
Kesä muuttuu matkatessa aina vaan lämpimämmäksi, mitä enemmän etelään menen. Pelloilla kukkivia voikukkiakin näkyy jo paljon enemmän kuin vaikka Virossa ja auton ikkunat alkavat likaantua siihen litistyvistä hyönteisistä. Muutama kattohaikarakin on näkynyt, mutta yllättävän vähän kuitenkin.
Aikanaan lapset sanoivat maaseudulle mentäessä, kun erilaiset luonnolliset ja keinotekoiset lannoitteet haisivat pelloilla, että ”täällä tuoksuu maaseutu”. Sitä paikoitellen tekee täälläkin, vaikka täällä etelämpänä alkavat viljatkin olla jo paljon pitemmällä oraalla kuin meillä tai edes Virossa. Joissain paikoin pellot ovat jo keltaisina rypsistä, vai lieneekö se rapsista – en tiedä.
Täällä sitä kurnutetaan.
Paikka, jossa yövyn toisen yön, on edullinen näin sesongin ulkopuolella, mistä kertoo sekin, että olen taas ensi yön ainoa matkailuautoilija ja ylipäätänsä majoittuja täällä. 15 euron hintaan sisältyy sähkö ja lainaksi saatu nettimokkula ja vielä bonuksena paikan omistaja, IT-ammattilainen, laittoi nettiyhteyteni priimakuntoon ja sain hyvät vinkit Puolaa varten.
Paikka on todella yleisilmeeltään siisti ja kauniiksi laitettu. Myös sosiaalitilat ovat hyvät ja toimivat ja mikä tärkeintä erittäin siistit, suihkusta tulee lämmintä vettä joka hetki. Alue on kaikinpuolin avara. Ulkona on erilaisia aktiviteetteja myös lapsille ja ilmeisesti tuosta kurnuttavia, naisenkipeitä sammakkoja täynnä olevasta lammesta voisi jopa onkia kalaa. Ainakin paikalliset sitä tekevät. Sammakot todellakin tuovat tuota syvää naiskaipuutaan esille melko äänekkäästi. Saa nyt nähdä, hiljenevätkö edes yöksi, vai pitääkö liittyä seuraan kurnuttamaan. Ainakin silloin hiljeni koko lampi, kun lokit lentelivät sen päällä. Joten sammakoitten sensorit ovat kunnossa, mutta katsotaan, miten käy, jos minäkin riennän sinne kurnuttamaan.
 |
| Tällaisia lemmenkipeitä otuksia tuosta lähistöltä löytyy runsaasti ja äänikin sen kertoo. Sekä lemmenkipeyden että runsauden. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
P.S.
Ohessa niille, jotka haluavat yöpyä mukavassa paikassa matkailuvälineellään, paikan koordinaatit:
N 54˚31ʹ13ʺ E 23˚20ʹ30ʺ
tai toisella tavalla ilmaistuna
N 54,520278 E 23,341667
ja osoite ihan tavallisesti:
Kempingo g. 44
LT-68122 Marijampolè
H@P
tai toisella tavalla ilmaistuna
N 54,520278 E 23,341667
ja osoite ihan tavallisesti:
Kempingo g. 44
LT-68122 Marijampolè
H@P
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos/kun kommentoit, tee se omalla nimelläsi. Nimettömät tai nimimerkit eivät kelpaa.