183. Se on siinä

Huhtikuussa hurskastelin, että otan matkailuautoni käyttöön heti lumien sulettua. En ottanut. Kesällä olin varma, että ajelen sillä vielä lokakuussa. En ajellut. Näin se elämä menee, aina ei itse voi vaikuttaa kaikkiin päätöksiin. Usein sen tekee kohtalo, sattuma tai mikä sitten tekeekään kenellekin.

Let's go!
(Kuva © H@P)

Vanhuus ja raihnaisuus on yksi, joka alkaa entistä enemmän vaikuttaa lukuisiin asioihin, vaikka muuta toivoisi ja sen eteen kaikkensa tekisi, ettei se vaikuttaisi. Säät ovat toinen tekijä, joka helposti muuttaa suunnitelmia toisenlaisiksi. Mutta tällä iällä varmasti yksi suurin syy ajatusten ja suunnitelmien muuttumiseen on ihan vain laiskuus. En nyt oikein viitsi. Se on sellainen tekijä, jota vastaan voi onneksi taistella.

Kevään kausi myöhentyi pitkälti muiden matkasuunnitelmien vuoksi ja niinpä kävin sitten lentämällä Pohjois-Italiassa ja mukava oli matka. Ei se välttämättä olisi ollut samanlainen matkailuautolla. Kesällä suunnittelin jos vaikka minne menoa Euroopassa ja etenkin Viron kierrosta, joka on jäänyt hyvistä suunnitelmista huolimatta tekemättä aiemmin jo kahtena kesänä. Nyt jo kolmena.

Lofooteilla kesällä 2018.
(Kuva © H@P)

Eurooppaan pääsin vain sen pohjoisosaan, Lofooteille, mutta se olikin sitten todella mukava ja nautinnollinen matka monella tapaa. Lappiin olen aina mennyt syksyllä, niin menin nytkin, mutta säät ja lämpimät kelit lienevät vaikuttaneet niin, ettei siellä alkanutkaan syyskuun 12. päivä klo 12 ruska. Taisi alkaa vähän myöhemmin ja minä en enää ollut siellä.

Monta muutakin matkaa oli suunnitteilla, mutta mikä mistäkin syystä jäi sitten tekemättä. Useimmiten laiskuudesta, joka lienee yksi vanhuuden lieveilmiöistä. Tässä männä päivinä kävin kuitenkin Lappenrannassa. En tosin matkailuautolla, vaan ihan pikkuautolla ja totesin, että kyllä lähteminen aina kannattaa. Vierailin vunukoitteni, lapsenlapsieni, luona, kävin heidän kanssaan jäätelöllä, museossa ja valokuvanäyttelyssä. Kuvasin pari kohdetta 360-kuviksi ja muutenkin ja kyllä teki hyvää sielulle ja ruumiille.

Siis aina kannattaa lähteä liikkeelle, tavata ihmisiä – tuttuja tai tuntemattomia, kokea asioita, nähdä maailmaa, tapahtumia ja elämää. Näin moni asia näyttää ja myös tuntuu paremmalta, jopa oma raihnaisuuskin joskus. Vaikka polveen koskee, kävelemään silti pystyy vaikka hitaammin. Vaikka selkä on kipeä, eteenpäin pääsee silti välillä leväten. Miksi siis ei menisi nyt, kun vielä se on mahdollista omin jaloin.

Mie ja mopo.
(Kuva © H@P)

Monesta asiasta on silti luovuttava vanhenemisen myötä ja se pitää vain hyväksyä. Minulle oli henkilökohtaisesti yllättävän vaikeaa luopua moottoripyörästäni, vaikka en sillä enää pariin vuoteen paljoakaan ajellut. Komeaääninen custom oli kauniiksi tuunattu, hieno pyörä, jolla melkein oli jonkinlainen sielu – siltä ainakin joskus tuntui. Jopa myyntihetkellä, kun valmistelin sitä katselmukseen ja se lakkasi starttaamasta, ei lähtenyt käyntiin, pienen puhuttelun ja parin ristinmerkin jälkeen kaikki korjaantui ja mopo hurahti ihanan miehekkäästi käyntiin kuin käskystä.

Onneksi se sai hyvän kodin ja äänityksiä ammatikseen tekevä ostaja lupasi äänittää minulle mopon ääntä CD-levylle hetkiin, kun ikävä iskee. Saa sitten nähdä, voiko tuota elvyttävää levyä käyttää muittenkin ikävien hetkien torjuntaan synkän ja pimeän syksyn ja talven tullessa.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com