Olen matkustellut elämäni aikana melko paljon, mutta nyt olen ensimmäistä kertaa pakkailemassa tavaroita matkalle sotaa käyvään maahan, jossa samalla on osassa maata poikkeustila ja reserviläiset on kutsuttu ylimääräisiin harjoituksiin. Matkani suuntautuu siis Ukrainaan ja siellä Kiovaan.
Samanlaisella reissumiehen piikillä kuin minä rokotettu nuorempi poikani soitti minulle jokin aika sitten ja kysyi, vieläkö olen halukas lähtemään hänen kanssaan matkalle jonnekin. "Tietysti", tuli kuin hyllyltä otettuna. "Mihin?" - "Olisi kolme vaihtoehtoa", hän sanoi, "valitse":
* Romania – "no joo, ei ehkä sinne, koska käyn siellä toisinaan jopa pari kertaa vuodessa, entä seuraava"
* Berliini – "no joo, mikä ettei, siellä on varmaan mukavat joulutorit ja saa Glühweinia, mikäs se kolmas on"
* Ukraina – "joo sinne lähdetään, jee!"
Näin sitten valikoitui Ukraina ja Kiova kohteeksi ja sanottakoon, ettei silloin vielä ollut Asovanmeren laivaselkkausta eikä kertausharjoitusta tiedossa, mutta Krim ja Itä-Ukrainan tilanne toki oli. Mutta emmehän me sinne suuntaan olleet menossakaan.
Poikani varasi lentoliput, minä etsin sopivan hotellin keskeltä ns. vanhaa kaupunkia ja homma alkoi olla valmiina, kun sitten tulivat nuo edellä mainitut Asova ja poikkeustila. Jälleen ajatus, ettei ne olleet Kiovassa, vaan kauempana eli en minä ainakaan asiaan sen suuremmin juuttunut. Asia jäi hautumaan.
Olin eräällä kuvauskeikalla noin viikko sitten, kun poikani aivan yllättäen taas soitti ja aloitti varsin epätavallisen puhelun:
* "Terve, missä olet" – saatuaan vastauksen hän jatkoi
* "Onko kaikki ok" – "no tietysti, miksi kysyt"
* "No kun et ole soittanut ja peruuttanut matkaa" – "enhän toki peruutakaan, kyllä me sinne mennään, haluatko sinäkin mennä"
* "Kyllä" – "sitten hyvä. Me menemme sinne."
Tuntui tietysti samaan aikaan mukavalta, kun poika välitti isänsä tunteista ja isästä, mutta kieltämättä samalla hieman nauratti. Tosin ehkä silloin aloin ensi kertaa miettiä ihan tosissaan, minne sitä oikeastaan ollaankaan menossa.
Ehkä noiden ajattelujen jälkeen – ehkä ei, koska muutenkin olen tällainen asioiden järjestelijä – mene nyt ja tiedä sitten – päätin sitten soittaa Suomessa asuvalle ukrainalaiselle tutulleni ja kyselin hieman asioita Ukrainassa ja kenties mahdollisuuksia järjestellä joitain asioita perillä Kiovassa.
Se onnistui ja sain turvakseni oman bodyguard-poikani lisäksi hänen avullaan perille Kiovaan alueen tuntevan ja englantia osaavan tuttuni ystävän, jolla kaiken lisäksi on auto käytössä ja sillä pääsemme eri kohteisiin. Matkakohteet on jo alustavasti mietitty ja hänellekin kerrottu, nyt vain pitäisi päästä sinne. Mutta ei hätää, huomenna matka alkaa junalla Helsinkiin ja sieltä seuraavana päivänä suoralla lennolla Kiovaan, jossa odottaa ylellinen kuninkaallinen hotelli. Ja varmasti jotain muutakin, josta kerron sitten myöhemmin.
Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
* Romania – "no joo, ei ehkä sinne, koska käyn siellä toisinaan jopa pari kertaa vuodessa, entä seuraava"
* Berliini – "no joo, mikä ettei, siellä on varmaan mukavat joulutorit ja saa Glühweinia, mikäs se kolmas on"
* Ukraina – "joo sinne lähdetään, jee!"
Poikani varasi lentoliput, minä etsin sopivan hotellin keskeltä ns. vanhaa kaupunkia ja homma alkoi olla valmiina, kun sitten tulivat nuo edellä mainitut Asova ja poikkeustila. Jälleen ajatus, ettei ne olleet Kiovassa, vaan kauempana eli en minä ainakaan asiaan sen suuremmin juuttunut. Asia jäi hautumaan.
Olin eräällä kuvauskeikalla noin viikko sitten, kun poikani aivan yllättäen taas soitti ja aloitti varsin epätavallisen puhelun:
* "Terve, missä olet" – saatuaan vastauksen hän jatkoi
* "Onko kaikki ok" – "no tietysti, miksi kysyt"
* "No kun et ole soittanut ja peruuttanut matkaa" – "enhän toki peruutakaan, kyllä me sinne mennään, haluatko sinäkin mennä"
* "Kyllä" – "sitten hyvä. Me menemme sinne."
Tuntui tietysti samaan aikaan mukavalta, kun poika välitti isänsä tunteista ja isästä, mutta kieltämättä samalla hieman nauratti. Tosin ehkä silloin aloin ensi kertaa miettiä ihan tosissaan, minne sitä oikeastaan ollaankaan menossa.
Ehkä noiden ajattelujen jälkeen – ehkä ei, koska muutenkin olen tällainen asioiden järjestelijä – mene nyt ja tiedä sitten – päätin sitten soittaa Suomessa asuvalle ukrainalaiselle tutulleni ja kyselin hieman asioita Ukrainassa ja kenties mahdollisuuksia järjestellä joitain asioita perillä Kiovassa.
Se onnistui ja sain turvakseni oman bodyguard-poikani lisäksi hänen avullaan perille Kiovaan alueen tuntevan ja englantia osaavan tuttuni ystävän, jolla kaiken lisäksi on auto käytössä ja sillä pääsemme eri kohteisiin. Matkakohteet on jo alustavasti mietitty ja hänellekin kerrottu, nyt vain pitäisi päästä sinne. Mutta ei hätää, huomenna matka alkaa junalla Helsinkiin ja sieltä seuraavana päivänä suoralla lennolla Kiovaan, jossa odottaa ylellinen kuninkaallinen hotelli. Ja varmasti jotain muutakin, josta kerron sitten myöhemmin.
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos/kun kommentoit, tee se omalla nimelläsi. Nimettömät tai nimimerkit eivät kelpaa.