186. Ukraina kolmannen Rooman hampaissa

Seinämaalaus nälänhädän muistomekin luona Kiovassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kyllä matkustaminen on ihanaa, mutta vanhetessa sen oheen tulee monenlaisia ylimääräisiä kiemuroita. Mutta onneksi olen oppinut jättämään ne mahdollisuuksieni mukaan aikakin matkan aikana syrjään ja kärsiä niistä sitten myöhemmin, Niin nytkin. Takana on ensin kaksi tiukkaa matkapäivää junalla ja lentokoneella ja heti perään kaksi todella vauhdikasta päivää Ukrainassa, Kiovassa. Kyllä siinä tällainen jo valmiiksi sairas seitsenkymppinen alkaa hieman hyytyä.

Tänään on lepopäivä ja saamme nukkua piiiitkäään, ei ole kiire edes aamiaiselle, sillä ostimme jotain syötävää huoneeseen. Tällainen lepopäivä tulee tarpeeseen. Ulkona on ollut melko hankala keli liikkua kävellen. On liukasta, paikoin sohjoistakin, lämpötila ihan suomalaisen oloinen. Hieman se on vienyt voimia, kun on pitänyt koko ajan kävellä varoen ja siitä huolimatta otin yhden ihan kunnollisen kuperkeikan, joka tällaisella ”hennolla” aerodynaamisella vartalollani on aina mielenkiintoinen kokemus.

Kiovan luolaluostarin kirkon komeat kupolit.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Mutta kokemus Kiovasta on niin suurenmoinen , että useimmat omat raihanaisuuden ongelmat unohtuvat – paitsi aamulla, kun ei meinaa oikein päästä sängystä ylös. Kun ylöspäästyään katselee kamerastaan, mitä on edellisenä päivänä saanut talteen, vaivat taas unohtuvat kuvia katsellessa.

Moskovan patriarkaatille kuuluva pieni kirkko ihan Pyhän Andreaksen katedraalin vieressä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tämänkin matkani teemana on vahvasti ollut ortodoksisuus, kuten melko usein muulloinkin. Kiova on tämän alueen – mukaan luettuna Venäjän – uskonnollisuuden ja juuri ortodoksisuuden kehto, josta nykyinen kirkko on saanut täällä ja Venäjällä alkunsa. Siksi tämä vierailu juuri nyt on mielenkiintoinen, koska tuossa suhteessa Venäjään on menossa jälleen uusi vaihe.

Avainsana juuri nyt on autokefalia, joka tarkoittaa kirkollisessa mielessä laajaa kirkollista itsenäisyyttä, joka on mitä ilmeisimmin tulossa Ukrainan ortodoksiselle kirkolle. Vielä tätä kirjoittaessani en tiedä – ja ei taida tietää kukaan muukaan – miten laaja ja kattava tuosta uudesta kirkosta ainakin näin alkuun tulee. On vielä arvoitus, liittyykö siihen kaksi vai kolme alueella toimivaa kirkkoa. Myös se mietityttää – ainakin meitä ulkopuolisia, ei-ukrainalaisia – tuleeko yhdistymisestä vaikea, jopa väkivaltainen.

Maidanin uhrien kuvia löytyy katujen varsilta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Oma käsitykseni on, että ukrainalaiset itse suhtautuvat asiaan aivan toisin kuin me muualla asuvat. Välillä tuntuu jopa, että he – tai ainakin siis suuri osa kansasta – pitävät sitä itsestään selvyytenä, asiana, joka oikeasti kuuluu heille ja on heidän oikeutensa. Ja näinhän varmaan onkin.

Venäjän kirkko, joka tässä on toisena – tai voisi myös sanoa yhtenä kolmesta osapuolesta, on suhtautunut asiaan melko neuvostoliittomaisesti, erittäin suurvenäläisesti. Tässä ja nykyään aika monessa muusakin asiassa uusi Venäjä muistuttaa entistä enemmän vanhaa Venäjää ja jopa Neuvostoliittoa. Kun asiaa tarkastelee tuolta pohjalta, saattaa ymmärtää joitain yksityiskohtia paremmin.

Sisäkuva Kiovan lavran yhdestä sen lukuisista kirkoista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Jos asiaa ajattelee noin, herää tietysti samalla ajatus siitä, mikä mahtaa olla pontimina niillä muunmaalaisilla – suomalaiset mukaan luettuina – jotka vastustavat tässä kaikin mahdollisin sanakääntein Konstantinopolin toimia ja kiittävät Moskovan toimia. Jopa siinä määrin, että sortuvat levittämään toisinaan myös julkeaa ja hävytöntä propagandaa sellaisin sanakääntein, että siitä on kristillisyys kaukana.

Ukrainalaiset ihmiset ovat olleet minulle aiemmin melko tuntemattomia kansana. Tunsin jonkun ukrainalaisen ennen matkaani, nyt tunnen pari enemmän ja se on ollut yksi tämän matkan helmistä. Tapaamani ukrainalaiset ovat osoittautuneet aivan ihaniksi ihmisiksi, joista parissa päivässä on tullut – uskallan sen sanoa näin – ystäviä. Olen saanut viettää hauskoja hetkiä heidän kanssaan, vieraillut heidän kodissaan ja saanut heiltä upeita ja älykkäitä arvioita ja katsauksia maasta ja sen tilasta. Jo pelkästään tällaisten ihmisten tapaaminen tekee matkasta upean.

Olemme todellakin keskittyneet pääasiassa ortodoksisiin kohteisiin: kirkkoihin ja luostareihin ja siinä ohessa nähneet paljon muutakin, mm. se vaietumman ja hieman taka-alalla olevan, mutta kuitenkin julkisen ja julkisillakin paikoilla nähtävän muiston erilaisista kauheuksista, nälänhädästä, ydinvoimalaonnettomuudesta ja viimeaikaisistakin sodista. Ne ovat jännittävällä tavalla läsnä koko ajan ja voisin myös suomalaisten evakkojen lapsena ymmärtää sen niinkin, että niiden vaikutus on pitkäaikainen ja moneen asiaan kohdistuvaa.

Holodomorin (Neuvostoliiton aiheuttaman nälänhädän) uhrien muistomerkki Kiovassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tšernobylin ydinonnettomuus, 1930-luvulla kansaa tappanut ulkoa aiheutettu nälänhätä, Holodomor, Itä-Ukrainan kapinaliike ja Krimin valtaaminen, eivät ole jokapäiväisiä puheenaiheita tavatessamme, mutta vaikuttavat koko ajan taustalla ihmisten ajatteluun, elämään ja toimiin. Tai ainakin ne aiheuttavat sitä osalle kansaa, ei ehkä kaikille.

Maassa käydään ymmärrettävästi edellisistä syistä johtuen irtaantumisvaihetta entisistä ”isännistä” ja vallasta. Asia ei vain aina kuitenkaan ole ilmeisesti noin suoraviivaista, sillä maassa on vielä monissa syvissäkin rakenteissa jäljellä tuota entistä ”valtaa”, entisiä tapoja ja käytänteitä, joita usein nimitetään korruptioksi.

Maassa oli ilmeisesti jossain vaiheessa heti uusimman itsenäistymisen alussa sellainen tilanne, että ne jotka osasivat ja saattoivat niin tehdä, ottivat kaiken irtonaisen, ilman isäntää olevan vaurauden itselleen. Pian syntyi melko jakaantunut yhteiskunta niin taloudellisessa mielessä kuin vaikkapa kielellisessäkin mielessä ja luonnollisesti poliittisessa mielessä – mitä se sitten Ukrainassa tarkoittaakaa, siitä minä en ole saanut selvää. Kun sittemmin ”vanha isäntä” havahtui siihen, että kohta taitaa hävitä osa tiluksista, alkoi tapahtua. Osa vaurauden haalijoista hävisi naapurivaltioon, osa muualle. Osa jäi vielä miettimään, olisiko kuitenkin vielä jotain kaapattavaa. Tilanne selvästikin kriisiytyi, eikä ehkä ole vielä kokonaan selkiintynyt, koska esimerkiksi EU tai USA eivät kovin herkästi tue maata ainakaan julkisesti ja taloudellisesti.

Näihin kuvioihin upposi sitten Ukrainan ortodoksinen kirkkokin siihen saakka, kunnes Konstantinopoli tuli apuun. Kuinka pyyteetöntä tai ”poliittisesti vapaata” tuokin apu on, se saa historia selvittää. Mutta lääke tuntuu ainakin oikealta, sillä nyt miljoonat ilman tunnustettua kirkollista kotia vailla olevat ukrainalaiset ovat saamassa oman kirkon, laillisesti tunnustetun kirkon.

Pyhän Sofian katedraali.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

 Tuleva lauantai 15.12.2018 osoittaa ensimmäiset suuntaviivat, missä ja mihin mennään. Silloin kokoontuu Kiovassa asioista päättävä synodi, kirkolliskokous, historiallisessa Pyhän Sofian katedraalissa, jonka Jaroslav Viisas rakennutti samaan aikaan, kun me suomalaiset elelimme vielä metsissä ja savupirteissä, 1000-luvun alussa. Kirkko on upea muistomerkki noilta ajoilta, jolloin muuten myös kiisteltiin vahvasti – silloin Rooman ja ns Uuden-Rooman eli Konstantinopolin välillä – jopa sellaisin seurauksin, että 1054 Rooman kirkko erosi ortodoksisesta kirkkoperheestä. Miten käynee nyt 964 vuotta myöhemmin kun vastakkain ovat tuo aiempi Uusi-Rooma ja itsensä kolmanneksi Roomaksi mieltävä Venäjä.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com