Ortodoksisuus on ollut Suomessa jo kauan. Joskus 1000-luvun molemmin puolin se alkoi saapua Bysantista Konstantinopolista meille Novgorodin kautta. Tosin tuolloin ei suinkaan tiedostettu olevan valtiota nimeltään Suomi, mutta ortodoksisuus levisi silloin alueille, missä asui senaikaisia suomalaisia ja jossa nykyinen Suomi sijaitsee. Pitkään suomalaiset historiankirjat kertoivatkin meille, että kristinusko tuli Suomeen joskus 1200-1300-luvuilla lännestä katolisen kirkon ristiretkien kautta. Väärin! Se tuli jo muutama sata vuotta aiemmin idästä ortodoksisen kirkon toimesta ja nykyisin se taidetaan jo joissain kertoa historiankirjoissakin.
Suomen valtio perustettiin Venäjän vallankumouksen pyörteissä 1917 ja sen aikaiset suomalaiset ortodoksit olivat jo jonkin aikaa kuuluneet Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Siksi 1920-luvulla kirkossa olikin jonkinmoinen sekaannuksen aika, kun emme enää halunneet kuulua bolševikkien valtaamaan Venäjän kirkkoon ja itsenäinenkään me emme kirkkona suinkaan olleet. Kirkkomme päättäjät alkoivat pohtia uutta suuntaa omalle kirkollemme ja se löytyikin Konstantinopolista, nykyisestä Istanbulista.
1920-luvun alussa saimme Konstantinopolin patriarkaatilta – uudelta Äitikirkoltamme – autonomian, melko laajan itsenäisyyden Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan säilyessä korkeimpana piispanamme ja joidenkin asioiden ratkaisijana ja päättäjänä. Muutoin saimme luvan toimia melko itsenäisesti omissa kirkkohallinnollisissa asioissamme arkkihiippakuntana. Uskonopissahan ortodoksinen kirkko on maailmanlaajuisesti samanalaisen uskon toteuttajia ja siinä ei millään paikallisella kirkolla ole oikeutta ”sooloilla”.
Ortodoksinen kirkko poikkeaa tavoiltaan melkoisesti Suomen toisesta kansallisesta kirkosta, luterilaisesta kirkosta. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluvat mm. pyhät ihmiset, joita meillä ei muuten nimitetä pyhimyksiksi vaan pyhiksi. Koko tuona noin satana vuotena omassa maassamme Suomessa ei ole virallisesti julistettu pyhien joukkoon kuuluvaksi ketään alkuperäisesti suomalaiseksi katsottavaa henkilöä. Tuon noin sadan vuoden aikana on toki kanonisoitu eli luettu pyhien joukkoon kuuluvaksi muutamia jopa Suomessakin vaikuttaneita ihmisiä kuten vaikka pyhä Aleksander Hotovitski, joka toimi jonkin aikaa myös Helsingissä pappina. Aivan äskettäin kanonisoitiin parikin ihmistä, jotka olivat syntyneet Suomessa, mutta jotka eivät kuitenkaan silloinkaan olleet Suomen kansalaisia, vaan venäläisiä – pyhä Hristofor Varfolomejeff ja sittemmin Virossa vaikuttanut nunna Jekaterina (Malkov-Panina) – ja Venäjän ortodoksinen kirkko heidät kanonisoikin.
Nyt kuitenkin on tässä kanonisaatioasiassa tapahtunut muutos, kun Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin Pyhä synodi on päättänyt kanonisoida kaksi Johannesta pyhien joukkoon kuuluvaksi: skeemaigumeni Johanneksen (Aleksejev) ja sonkajanrantalaisen marttyyrina kuolleen Johannes Karhapään. Kummankin heidän oma kanonisaatiojuhlansa on tulevana kesänä 2019, valamolaisella pyhällä touko-kesäkuun vaihteessa ja sonkajanrantalaisellä pyhällä heinäkuussa.
Uudella pyhällä, Johannes Valamolaisella, on toki venäläinen taustansa. Hän syntyi Venäjällä Tverin kuvernementissä, mutta hän eli ja vaikutti suurelta osin suomalaisissa luostareissa Valamossa ja Petsamossa ja mikä tietysti oleellisinta – hänellä oli Suomen kansalaisuus ja hän kuoli Heinäveden Valamossa, minne hänet on myös haudattu.
Tietyllä tavalla Johannes Valamolainen on yhteinen sekä suomalainen että venäläinen pyhä ja oivallinen linkki näiden kahden tosiinsa monella tapaa kietoutuneiden kirkkojen historiassa. Asiaa tosin tällä hetkellä hieman vaikeuttaa maailmanlaajuinen Ukrainasta alkanut kirkkopoliittinen kiista, jossa Suomen ja Venäjän kirkoilla ei ole ns. ehtoollisyhteyttä. Toivottavasti tuo asia saadaan pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian ja suhteemme palautettua entiselle hyvälle tasolle, jossa se toki osittain on kaikista myllerryksistä huolimatta tänäänkin.
Pyhien kanonisaatioon on kautta aikain liittynyt aina jotain kiistaa ja hämminkiä. Aikanaan kirkkomme varhaisessa historiassa, kun kanonisoitiin kolmea ortodoksisen kirkon suurta pyhää, Basileios Suurta, Johannes Krysostomosta ja Gregorios Teologia, pohdittiin kai sitäkin, kuka heistä onkaan se paras ja suurin, jolle annetaan se paras muistopäivänsä. Onneksi yksi munkki näki yöllä unen, jonka mukaan sitten heille – ns. kolmelle hierarkille – annettiin yhteinen muistopäivä tammikuun loppuun ja riitely ei sen enempää eskaloitunut.
Samanlaista pientä kähinää on kuultavissa myös Suomessa nyt tapahtuvassa kanonisaatiossa tai oikeastaan hieman varmaan molemmissa. Kumpaankin kanonisointiin melko oleellisesti liittyvä pyhän reliikkien nosto haudasta on ollut hieman nihkeää. Se kun ei enää nykyaikaisessa länsimaisessa valtiossa ole mikään pelkkä uskonnollinen juttunsa, vaan se vaatii melkoisen laillisen ja maallisen byrokratian. Asiaa vaikeuttaa lisäksi se, että kyseessä on henkilöt, joista toinen on syntynyt nykyisen Venäjän alueella ja hänen sukulaisensa elävät yhä siellä.
Käytännössä luiden tai ruumiin jäännösten nostaminen haudasta ja siirtäminen uuteen paikkaan onnistuu sukulaisten luvalla ja tietystä syystä, miksi riittänee sekin, että ko. henkilö julistetaan pyhäksi. Ongelmaksi on muodostunut nyt mm. se, että Venäjällä kuolleesta ei ole olemassa suomalaista henkilötunnusta ja vaikka lupa on saatu sukulaisilta, asiassa joudutaan etenemään virallisen kuulutuksen tietä, joka on hidas ja mutkikas tie – ainakin Venäjällä.
Lisäksi kerrotun mukaan toisessakin tapauksessa on ilmennyt pientä ongelmaa pyhän uuden nimen osalta. Kaikki eivät ymmärrä, miksi pyhä on nimetty Konstantinopolissa ilomantsilaiseksi, vaikka hän selkeästi on sonkajanrantalainen, joka teki kaiken oleellisimman toimintansa Sonkajanrannalla, ei Ilomantsissa. Asiaa vaikeuttaa osaltaan myös se, mihin Sonkajanranta on historiansa aikana milloinkin kuulunut maantieteellisesti (hallinnollisesti) ja kirkollisesti, Ilomantsiin vai Tuupovaaraan vai peräti Koveroon.
Asiat etenevät silti. Kanonisaatiojuhlat järjestetään ja ensimmäinen niistä on touko-kesäkuun vaihteessa (2019) Heinävedellä Valamon luostarissa, missä tapahtuu uuden pyhittäjä Johannes Valamolaisen kanonisaatio, avataanpa hauta sitten silloin tai myöhemmin – todennäköisesti vasta myöhemmin. Kanonisaatiotapahtuma on tästä syystä hieman erilainen, kun reliikkejä eli pyhäinjäännöksiä ei kanneta haudasta kirkkoon, vaan reliikeiksi laitettaneen aluksi pyhittäjälle kuuluneita esineitä – vaatteita, rukousnauhoja tai jotain muuta.
Toinenkin kanonisaatiojuhla järjestetään heinäkuun 12.-13. päivä Sonkajanrannalla ja jälleen avataanpa hauta tai sitten ei. Nimenmuutos Johannes Ilomantsilaisesta on etenemässä Johannes Sonkajanrantalaiseksi ja sen lopullinen kohtalo selvinnee ihan parissa viikossa, jos kaikki menee hyvin.
Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
 |
| Kristinuskon tie Suomeen |
1920-luvun alussa saimme Konstantinopolin patriarkaatilta – uudelta Äitikirkoltamme – autonomian, melko laajan itsenäisyyden Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan säilyessä korkeimpana piispanamme ja joidenkin asioiden ratkaisijana ja päättäjänä. Muutoin saimme luvan toimia melko itsenäisesti omissa kirkkohallinnollisissa asioissamme arkkihiippakuntana. Uskonopissahan ortodoksinen kirkko on maailmanlaajuisesti samanalaisen uskon toteuttajia ja siinä ei millään paikallisella kirkolla ole oikeutta ”sooloilla”.
Ortodoksinen kirkko poikkeaa tavoiltaan melkoisesti Suomen toisesta kansallisesta kirkosta, luterilaisesta kirkosta. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluvat mm. pyhät ihmiset, joita meillä ei muuten nimitetä pyhimyksiksi vaan pyhiksi. Koko tuona noin satana vuotena omassa maassamme Suomessa ei ole virallisesti julistettu pyhien joukkoon kuuluvaksi ketään alkuperäisesti suomalaiseksi katsottavaa henkilöä. Tuon noin sadan vuoden aikana on toki kanonisoitu eli luettu pyhien joukkoon kuuluvaksi muutamia jopa Suomessakin vaikuttaneita ihmisiä kuten vaikka pyhä Aleksander Hotovitski, joka toimi jonkin aikaa myös Helsingissä pappina. Aivan äskettäin kanonisoitiin parikin ihmistä, jotka olivat syntyneet Suomessa, mutta jotka eivät kuitenkaan silloinkaan olleet Suomen kansalaisia, vaan venäläisiä – pyhä Hristofor Varfolomejeff ja sittemmin Virossa vaikuttanut nunna Jekaterina (Malkov-Panina) – ja Venäjän ortodoksinen kirkko heidät kanonisoikin.
 |
| Pyhittäjä Johannes Valamolaisen hauta Heinäveden Valamon luostarin hautausmaalla. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
 |
| Katso ns. 360-kuva pt. Johannes Valamolaisen haudasta ja sen ympäristöstä oheisesta linkistä_ https://www.thinglink.com/mediacard/1183773374493491202
(Kuva ©
Ortodoksi.net / Hannu Pyykkönen)
|
Pyhien kanonisaatioon on kautta aikain liittynyt aina jotain kiistaa ja hämminkiä. Aikanaan kirkkomme varhaisessa historiassa, kun kanonisoitiin kolmea ortodoksisen kirkon suurta pyhää, Basileios Suurta, Johannes Krysostomosta ja Gregorios Teologia, pohdittiin kai sitäkin, kuka heistä onkaan se paras ja suurin, jolle annetaan se paras muistopäivänsä. Onneksi yksi munkki näki yöllä unen, jonka mukaan sitten heille – ns. kolmelle hierarkille – annettiin yhteinen muistopäivä tammikuun loppuun ja riitely ei sen enempää eskaloitunut.
Samanlaista pientä kähinää on kuultavissa myös Suomessa nyt tapahtuvassa kanonisaatiossa tai oikeastaan hieman varmaan molemmissa. Kumpaankin kanonisointiin melko oleellisesti liittyvä pyhän reliikkien nosto haudasta on ollut hieman nihkeää. Se kun ei enää nykyaikaisessa länsimaisessa valtiossa ole mikään pelkkä uskonnollinen juttunsa, vaan se vaatii melkoisen laillisen ja maallisen byrokratian. Asiaa vaikeuttaa lisäksi se, että kyseessä on henkilöt, joista toinen on syntynyt nykyisen Venäjän alueella ja hänen sukulaisensa elävät yhä siellä.
Käytännössä luiden tai ruumiin jäännösten nostaminen haudasta ja siirtäminen uuteen paikkaan onnistuu sukulaisten luvalla ja tietystä syystä, miksi riittänee sekin, että ko. henkilö julistetaan pyhäksi. Ongelmaksi on muodostunut nyt mm. se, että Venäjällä kuolleesta ei ole olemassa suomalaista henkilötunnusta ja vaikka lupa on saatu sukulaisilta, asiassa joudutaan etenemään virallisen kuulutuksen tietä, joka on hidas ja mutkikas tie – ainakin Venäjällä.
Lisäksi kerrotun mukaan toisessakin tapauksessa on ilmennyt pientä ongelmaa pyhän uuden nimen osalta. Kaikki eivät ymmärrä, miksi pyhä on nimetty Konstantinopolissa ilomantsilaiseksi, vaikka hän selkeästi on sonkajanrantalainen, joka teki kaiken oleellisimman toimintansa Sonkajanrannalla, ei Ilomantsissa. Asiaa vaikeuttaa osaltaan myös se, mihin Sonkajanranta on historiansa aikana milloinkin kuulunut maantieteellisesti (hallinnollisesti) ja kirkollisesti, Ilomantsiin vai Tuupovaaraan vai peräti Koveroon.
Asiat etenevät silti. Kanonisaatiojuhlat järjestetään ja ensimmäinen niistä on touko-kesäkuun vaihteessa (2019) Heinävedellä Valamon luostarissa, missä tapahtuu uuden pyhittäjä Johannes Valamolaisen kanonisaatio, avataanpa hauta sitten silloin tai myöhemmin – todennäköisesti vasta myöhemmin. Kanonisaatiotapahtuma on tästä syystä hieman erilainen, kun reliikkejä eli pyhäinjäännöksiä ei kanneta haudasta kirkkoon, vaan reliikeiksi laitettaneen aluksi pyhittäjälle kuuluneita esineitä – vaatteita, rukousnauhoja tai jotain muuta.
 |
| Sonkajanrannan Pyhän profeetta Hannan kirkko on keskeisessä osassa Johannes Karhapään kanonisaatiojuhlassa heinäkuun puolenvälin tietämissä.
(Kuva ©
Ortodoksi.net / Hannu Pyykkönen)
|
Sonkajanrannan Profeetta Hannan kirkko on rakennettu ja vihitty 1914-1915.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kumpikin juhla on ainutkertainen tapahtuma, jollaista ei ole ennen nähty Suomen ortodoksisessa kirkossa ja voi taas kestää vuosia, kenties kymmeniä vuosia, ennen kuin jälleen tapahtuu jotain samanlaista. Siksi monille meistä ne lienevät ainutkertaisia elämässämme ja siksi ainakin minä aion osallistua molempiin. (Kuva © Hannu Pyykkönen)
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos/kun kommentoit, tee se omalla nimelläsi. Nimettömät tai nimimerkit eivät kelpaa.