150. Luostarimatkailua, osa 7: Kirkkonummen helmi – Pokrovan yhteisö

Olen jo aikaiseimmissa blogijutuissani kertonut, että Suomesta löytyy joitain luostarimaisia yhteisöjä, joilla ei kuitenkaan ole ns. virallista, kirkon antamaa luostaristatusta. Yksi tällainen sijaitsee Etelä-Suomessa, Kirkkonummen Jorvaksessa ja on nimeltään Pokrovan veljesyhteisö.

Pokrovan eli Jumalansynnyttöjän suojeluksen ikoni Pokrovan yhteisön kirkossa Kirkkonummella.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Pokrovan yhteisö on yhden ihmisen luomus, joka on syntynyt jos ei nyt ihan tyhjästä, niin ainakin melkein joiltain osin – lähinnä noiden luostarimaisten osien osalta. Luostari on aikanaan mm. Helsingissä maineikasta ravintolatoimintaa harjoittaneen Hariton (Kari) Tuukkasen, nykyisen rakentajamunkin ja paikan johtajan, pappismunkin, isä Haritonin toteutettu unelma.

Tie parkkipaikalta kirkon ohi päärakennukselle antaa jo merkin paikan kauneudesta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Pokrovan varsinaisen kirkollisen rakentamisen tarina alkoi 1990-luvun loppupuoliskolla, ajatus luostarista lienee ollut isä Haritonilla mielessään jo kauan. Monenlaisten vaiheiden jälkeen hän hankki mm. ravintoloittensa myynnistä saaduilla varoilla 1996 Jorvaksesta ns. Dannebrogin tilan, joka alkuaan oli kirjailija ja itsenäisyysmies Kyösti Vilkunan 1910-luvulla rakentama ja myöhemmin mm. konsuli H.A. Elfingin omistama ja vaimonsa tanskalaisuuden vuoksi uudelleen nimeämä puutarhatila.

Sittemmin tilalla on ollut ennen luostariksi perustamistaan mielenkiintoisia vaiheita mm. ulaanien harjoituskenttänä, suojeluskunnan kokoontumispaikkana ja vielä Porkkalan ”miehityksen” aikana Neuvostoliiton sotatuomioistuimena, jossa sotatuomari myös asui. Rakennuksessa on toiminut ennen luostaria miehitysvuosien aikana mm. leipomo.

Päärakennuksesta löytyy paikkoja kokouksille, ryhmätöille ja moneen muuhun.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Venäläisten poistuttua tila palasi silloiselle omistajalleen Aminoffin suvulle, joka omisti sen aina 1960-luvulle saakka, jolloin se siirtyi Kirkkonummen kunnalle ja paikasta tuli kehitysvammaisten koti. Tulipalo ja asumattomuus ränsistyttivät tilaa sittemmin vuosien aikana, ennen kuin tilasta sitten viimein tuli luostarimainen yhteisö.

Rakentaminen vaati isä Haritonilta paljon aikaa, energiaa ja tietysti rahaa. Hän onkin sanonut tuosta vaiheesta osuvasti:
"Kiitän Jumalaa, etten tiennyt mihin olin ryhtynyt, sillä silloin eivät voimani olisi riittäneet."

Alkuun isä Hariton – silloin vielä Hariton Tuukkanen – asui Dannebrogin tilalla poikiensa, vanhan taloudenhoitajansa ja muutaman työntekijänsä kanssa ja nimesi tilan uudelleen. Nyt nimeksi tuli Pokrova, joka tarkoittaa ortodoksisessa maailmassa Jumalansynnyttäjän suojeluksen juhlaa lokakuun 1. päivänä.

Päärakennuksessa on tilaa koulutukseen, kokouksiin, ruokailuun.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kunnostustyöt etenivät niin, että 2001 kesällä vihittiin käyttöön yhä edelleen käytössä oleva, yksi nykyinen paikan helmistä, todella upea ortodoksinen kirkko, joka vihittiin yhteisön nimen mukaisesti Jumalansynnyttäjän suojeluksen, Pokrovan, muistolle silloisen Helsingin metropoliitan – nyttemmin Karjalan ja koko Suomen arkkipiispan – Leon toimesta yhteen vanhoista maatilan rakennuksista.

Pokrovan kirkko on sanoinkuvaamattoman ihana kokonaisuus rakennelmiensa ja maalausten vuoksi.
(Kuva ©Hannu Pyykkönen)

Kirkon ovat koristelleet moninaisin upein ikonein ja maalauksin lähinnä Pietarin taideakatemian taiteilijat, Pietarin hengellisen akatemian ikonimaalausluokan opettajat ja opiskelijat sekä Pyhän Aleksanteri Nevskin Lavran (suuren luostarin) ikonimaalauskoulun oppilaat. Upea ikonostaasi – alttarin ja kirkkosalin välissä oleva ikoniseinä – on kolmikerroksinen ja lähes 40 neliömetrin suuruinen. Ikonien lisäksi kirkossa on seinämaalauksia ja erilaisia ornamentteja, jotka kiertävät kauniita holvikaaria ja pylväsleikkauksia.

Pokrovan päärakennuksessa sijaitsevat mm. kokous- ja ruokailutilat sekä asuntoja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Luostarissa saa ja voi vierailla, mutta vierailusta kannattaa aina sopia etukäteen vaikka soittamalla tai sähköposteilla. Yhteystiedot löytyvät Pokrovan omilta nettisivuilta. Luostari harrastaa erilaisten koulutus- ja ruokailutilojen vuokraamista ryhmille oheistuotteineen.

Paikaan voi kuitenkin tutustua silloin tällöin järjestetyillä avoimien ovien päivillä ja mm. silloin sieltä saa ostaa paikan paria kuuluisuutta, Pokrovan borssia ja kaalipiirakkaa. Pokrovassa järjestetään vuoden aikana myös erilaisia konsertteja, näyttelyjä, myyjäisiä ja luentoja vaikkapa ortodoksisuuteen liittyvistä aiheista ja Pokrovaa voivat tosiaankin varata erilaiset vähintään 20 hengen ryhmät myös koulutus- tai kokouskäyttöön. Alueelta löytyvät kaikki tällaiseen tilaisuuteen kuuluvat palvelut, majoitus, ruokailu ja tarvittavat tilat yhdistettynä ortodoksiseen ympäristöön ja luostarihenkeen.


Hannu Pyykkönen
eläman matkaaja
nettihoukka@gmail.com
Katso lisää Ortodoksi.netin artikkelista: "Pokrovan yhteisö".

149. Venäläisyys Ahvenanmaalla

Vierailin enemmän tai vähemmän sattumalta ja hieman myös pakon edessä Ahvenanmaalla alkukesällä 2017. Olin palaamassa matkailuautolla Euroopan turneelta ja siirtymässä Ruotsista Kapellskäristä rekkalaivalla Naantaliin, mutta en saanut lippua koko matkalle. Piti jäädä pois Ahvenanmaalla Longnäsissä ja jatkaa matkaa sieltä taas kolmen päivän kuluttua Naantaliin. Näin minulle jäi aikaa tutustua saareen ja hieman sen historiaankin.

Kirjoitin vierailusta kolme blogijuttua tännekin (numerot 136 -137-138), joissa käsittelin suurimmaksi osaksi Ahvenanmaan lähes tuntematonta ortodoksista historiaa ja nykyisyyttä, mikä onkin melko mielenkiintoinen asia ja samalla osittain yhä vaiettu asia. Tämä blogijuttu on nyt eräänlainen jatko noille aikaisemmille jutuille.

1850 kuolleen sylilapsi Mihailin hauta Prästön vanhalla ortodoksisella hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Vierailuni Prästön hautausmailla oli minuun suuresti vaikuttava kokemus. Minulle jäi vahvasti se tunne, että siellä makasi haudoissaan suuri joukko unohdettuja ihmisiä, joiden olemassaolosta ei edes haluta tietää tai puhua, ei ainakaan Ahvenamaalla. Siksi ryhdyin selvittämään hieman tarkemmin, josko jotain löytyisi. Ja löytyihän sitä.

Löysin mm. erään 25 vuotta sitten, 1990-luvun alussa kirjoitetun ruotsalaisen Dagens Nyheterin artikkelin, jossa kerrottiin tuosta ajasta ja sen ajan ihmisistä Ahvenanmaalla. Lisäksi joitain nippelitietoja löytyi sieltä täältä erilaisista museoiden broshyyreistä ja matkailumainoksista. Niistä sain kasaan tämän tarinan Nataliasta ja hänen venäläisestä suvustaan.

Kun olin Ahvenanmaalle jouduttuani joidenkin mutkien kautta löytänyt enemmän sattumien kautta kuin minkään matkaoppaiden auttamana ”Kuolleiden saaren”, Prästön, hautausmaat, melkein ensimmäisenä autoni pysäköityäni, kauniin kiviaidan vierestä löysin ns. uudemmalta ortodoksiselta hautausmaalta puolenkymmentä hautakiveä, joista yhden alla lepäsi 1911 syntynyt ja 1997 kuollut Natalia Hult, os. Schisterow tai Schisteroff, kuten se hautakivessä luki. Aivan vieressä oli toinen hauta, jossa lepäsivät Peter ja Anna Ingeborg Brandt, aikaisemmalta nimeltään Schisterow, Natalian vanhemmat.

Etualalla Natalina vanhempien Peter ja Ingeborg Brandtin, aikaisemmin Schisterow, hauta. Taustalla kauppias Kosma Mokejevitš Mokejevin ja hänen vaimonsa Elena Sergejevna Mokejevan hautamuistomerkki.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Natalia, silloiselta nimeltään Schisterow, oli asunut tuolla Kuolleiden saarella, joka sijaitsi aivan historiallisten Bomarsundin linnoituksen raunioitten lähistöllä, toisella saarella linnoituksesta itään. Saaressa on useita eri kirkkokuntien hautausmaita, pari ortodoksista, luterilainen, roomalaiskatolinen, juutalainen ja islamilainen hautausmaa. Kaikki nykyään lähes unohdettuina, ympäristöä on toki hoidettu ja osista aluetta heinäkin oli niitetty. Enemmän alue vaikuttaa ulkoilureitiltä, kävelypolulta eksoottisissa maisemissa, kuin varsinaisesti hautausmaalta.

Matkailuautoni pysäköin punaisen pallon kohdalla, jonka vieressä (nr. 4) on uusi ortodoksinen hautausmaa, vanha on kohdassa 6, luterilainen ja roomalaiskatolinen läntisessä osassa kohtaa 4 ja juutalainen ja islamilainen kohdassa 7.
(Valokuva opastaulusta hautausmaan portilla: Hannu Pyykkönen)

Haudat olivat pääasiassa ajalta, jolloin Ahvenanmaa kuului osana Venäjän valtakuntaan ja oli tsaarin läntisin periferia. Natalia oli yksi viimeisimmistä saarella eläneistä venäläisten jälkeläisistä, jotka aikanaan tulivat tai tuotiin tsaarin valtakuntaa laajentamaan ja valtaa vahvistamaan tällekin saarelle, jossa aikanaan sijaitsi myös yksi Itämeren mahtavimmista linnoituksista, Bomarsund, ja sen ympärillä oleva koko Ahvenanmaan merkittävin asutus- ja hallinnollinen keskus.

2. rykmentin 19.9.1862 kuolleen kapteeni Anisim Androsoffin hauta Prästössä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Olemme kuulleet tuostakin historiasta useita kertoja laulussa, josta emme sitä kuitenkaan välttämättä ole edes ymmärtäneet, mistä siinä oikeastaan on kyse. Laulussa ”Oolannin sota” sanotaan:

”Ja se Oolannin sota oli kauhia
Hurraa, hurraa, hurraa
Kun kolmella sadalla laivalla
Seilas engelsmanni Suomemme rannoilla
Sunfaraa, sunfaraa, sunfarallalallala,
Hurraa, hurraa, hurraa.”

Oolanti on siis Åland, Ahvenanmaa. Tuo laulu lienee alkuaan mahdollisesti vuodelta 1856 peräisin olevan sotavankien kirjoittaman laulun ”Ålandin sotalaulu” mukaelma.

Se, mitä todella Oolannissa tapahtui, selviää hieman tuosta alkuperäisestä laulusta, mutta tarkempia pitääkin sitten etsiä vaikkapa historiankirjoista.

Natalina isä oli tullut Ahvenanmaalle Permistä, Ural-vuorten juurelta. Hän meni naimisiin ahvenanmaalaisen Ingeborgin kanssa ja tästä avioliitosta syntyi sitten 1911 Natalia. Isä Peter Schisterow työskenteli venäläisten telegrafiasemalla radiotelegrafina aina vuoteen 1917 saakka, jolloin tsaarin valta Venäjällä romahti, alkoi sekasortoinen aika, vallankumous ja viimein Neuvostoliiton hirmuvalta. Vuoden 1917 jälkeen Peter palveli vielä Haminassa Suomen ja Ahvenanmaan satavuotisen venäläisvaltakauden jälkeen.

Ihmiset joutuivat usein vaihtamaan sukunimensä venäläisestä ruotsalaiseksi, etenkin jos asuivat Ahvenanmaalla, missä he joutuivat nimen vuoksi syrjityksi. Natalia kertoi DN:n haastattelussa, että heitä kutsuttiin ryssänlapsiksi, vanhempia bolsevikeiksi, vaikka he eivät millään tavalla sympatiseeranneet tuolloista Venäjää ja sen vallassa olevia.

Nataliakin meni naimisiin ja nimi muuttui automaattisesti ”sopivaksi”, kun hänestä tuli Hult. Myös vanhemmat vaihtoivat sukunimekseen ruotsalaisen Brandt.

Ahvenanmaalla palvelleet venäläiset päättivät useimmiten pysyä vapaina Ahvenanmaalla sen sijaan, että lähtisivät kotiin Venäjälle, jota vallankumous ja sekasortoiset ajat ravistelivat toden teolla. Monet heistä olivat töissä joko telegrafiasemalla tai Prästölle perustetussa venäläisessä sotilassairaalassa. Useilla jäämisen tärkein syy oli kuitenkin se, että he olivat menneet naimisiin ahvenanmaalaisen kanssa ja perustaneet perheen, saaneet lapsia.

Tsaarin aika ja sen ajan kulttuuri elivät vahvoina Ahvenanmaan venäläisissäkin. Kotien seiniltä löytyi tsaarin muotokuva, mutta tsaarin kukistumisen jälkeen moni asia muuttui ja venäläinen ”aikakausi” ja venäläiset perinteet kokivat melkoisen ”puhdistuksen”. Yhtäkkiä olikin häpeällistä olla venäläinen ja vaikka aikaisemmin ahvenanmaalaiset ja venäläiset tulivat hyvin toimeen, välit alkoivat hiljalleen muuttua ja kenties hieman viiletäkin.

Aikaisempi aika Bomarsundin linnoituksen rakentamisesta 1832 alkaen oli ollut nousukautta, joka toi vaurautta ja hyvinvointia monille ahvenanmaalaisille. Silloin nuo monikansalliset suhteet olivat jo lähentyneet ja pehmenneet niin, että ihmiset tulivat toimeen keskenään. Mutta aika muutti pian kaiken.

Natalian isä eristäytyi alkuun, muutti sitten Amerikkaan, mutta palasi sieltä kuitenkin vielä takaisin Prästöhön, missä eli kuolemaansa saakka – tosin nyt eri sukunimellä. Natalia asui myös saarella, mutta muutti ylioppilaaksi valmistumisensa jälkeen ensin Turkuun ja myöhemmin Ruotsiin, missä hän toimi lääkärin sihteerinä Göteborgissa. Hän asui talvet Ruotsissa, mutta usein keväästä syksyyn hän muutti Ahvenanmaalle siniseen taloonsa.

Olojen hieman muututtua Nataliakin pohti oman venäläisen sukunimensä takaisin ottamista. Siinä mielessä hän aloitti venäjänkielen opiskelun ja sai kirjeystäväkseen venäläisen miehen Permistä, isänsä kotikaupungista. Tämä halusi opiskella vastaavasti ruotsia, sillä hän valmisteli kirjaa ja elokuvaa maineikkaasta reheviä alastomia naisia veden äärellä esittävistä maalauksistaan ja muotokuvistaan tunnetusta, Akseli Gallen-Kallelan ja Albert Edefeltin aikalaisesta ja ystävästä, ruotsalaisesta taidemaalarista Anders Zornista (1860-1920).

Olot Neuvostoliitossa olivat kuitenkin vaikeat ja Natalia ei uskaltanut alkuun mennä sekasortoiseen maahan edes vierailulle. Myöskään hänen kirjeystävälleen ei kuulunut hyvää, hän kertoi viimeisessä kirjeessään Natalialle laihtuneen kymmenen kiloa lyhyessä ajassa ruuan puutteen vuoksi. Natalia tukikin kirjeystäväänsä rahallisesti ja ruokalähetyksin.

Natalia tapasi tämän kirjeystävän sitten Moskovassa, mutta koki vierailun vaikeaksi ilmeisesti tiukan tarkkailun vuoksi, jonka kohteeksi hän ja ystävä joutuivat. Kuitenkin hän sai joitain epäselviä kuvia Permistä ja sen ympäristöstä sekä joitain tietoja 1881 syntyneestä isästään, joka ennen Ahvenanmaan komennustaan oli työskennellyt Udmurtian pohjoisimmasta osasta, Kaman ylängöltä alkavalla Kama-joella, eräällä Volgan sivujoista.

Natalia Hultin, os. Schisteroff, hauta Prästön ortodoksisella hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Natalia itse ei päässyt käymään Permissä, vaikka hän haastattelussa 1990-luvun alussa toivoi vielä Jeltsinin saavan Jumalan avulla maan demokraattiseksi ja järjestyksen koko maahan. Noin ei tainnut käydä silloin, liekö tapahtunut vieläkään. Joka tapauksessa viisi vuotta DN:n haastattelun jälkeen Natalia Hult kuoli (s. 24.11.1911, k. 31.12.1997) ja hänet on siis haudattu Ahvenanmaalle Prästön ns. uudemmalle ortodoksiselle hautausmaalle, jossa lepäävät hänen lisäkseen myös mm. hänen vanhempansa Peter ja Ingeborg Brandt sekä hänen veljensä Boris Brandt, s.16.4.1916, k. 13.10.1988.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

148. Luostarimatkailua, osa 6: Vanhauskoisten luostarien jäljillä

Pyötikön ortodoksinen tšasouna ja vanhauskoisten hautausmaa Juuassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Maailmasta löytyy nykyään monenlaisia kirkkokuntia, lahkoja ja erilaisia uskonnollisia ryhmittymiä. Pirstaloituminen on ollut melkoista, eikä se katso onko kyseessä läntinen vai itäinen maa. Molemmista löytyy melkein mille uskomukselle tahansa perustuvia yhteisöjä. Ja osalla näistä on myös luostareita.

Suomessa on kaksi kansallista kirkkoa, enemmistön evankelisluterilainen ja vähemmistön ortodoksinen kirkko, mutta toki täältä löytyy muitakin kristillisiä kirkkoja, kuten vaikka roomalaiskatolinen kirkko tai sitten erilaisia lahkoiksi tai muiksi uskonnollisiksi ryhmittymiksi laskettavia, kuten vaikka adventisteja tai sitten buddhalaisia.

Virallisia luostareita lienee vähemmän. Roomalaiskatolisista luostareista minulla ei ole tarkempaa tietoa, niitä lienee Suomessa kaksi tai kolme Etelä-Suomessa Turun ja Helsingin seuduilla. Luterilaisia yhteisöjä on ainakin Enonkosken Ihamaniemellä ja paikka nimittää itseään itseään luostariksi tai ainakin luostariyhteisöksi, mutta ”virallinen” luostari sekään ei toki ole. Näiden lisäksi luterilaisella puolella toiminee pari enemmän tai vähemmän ns. ekumeenista luostarimaista yhteisöä Helsingissä ja Naantalissa.

Virallinen luostari voinee olla silloin, kun se toimii oman kirkkonsa alaisuudessa ja kirkon omien sääntöjen mukaisesti. Ortodokseilla tällaisia luostareita on Suomessa kaksi: Valamo ja Lintula. Mutta täällä on toiminut aiemmin muitakin luostareita, kuten tästä juttusarjasta on aiemmissa jutuissa jo selvinnyt.

Yksi tällainen luostareita Suomeen perustanut ryhmä oli ns. vanhauskoiset eli starovertsit, joiden historia alkaa 1600-luvulta, jolloin Venäjällä syntyi tsaari Aleksei Mihailovitš Romanovia (Aleksei I, 1645 - 1676) ja patriarkka Nikonia (1605 – 1681, patriarkkana 1652 - 1658) ja heidän ortodoksisessa kirkossa aikaan saamiaan muutoksia vastustava kansaliike. Vanhauskoisten eli raskolnikkojen protestiliikkeen johtoon nousi pian ortodoksinen pappi, rovasti Avvakum (Petrov) (1621– 1681), jonka johdolla liike ryhtyi vastustamaan muutoksia väärinä ja harhaoppisina.

Vanhauskoisuudesta löytyy mielenkiintoinen artikkeli ”Vanhauskoiset” (http://www.ortodoksi.net/index.php/Vanhauskoiset) Ortodoksi.netin sivuilta niille, jotka haluavat lisätietoja asiasta. Tässä blogijutussa keskitytään pääasiassa Juuassa sijainneeseen Pyötikön luostariin ja sen vaikutuksiin alueella, jossa yhä on mahdollista vierailla ja nähdä jälkiä luostarielämästä.

Pyötikön tšasouna ja hautausmaa
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Juuan Pyötikössä Vuokon kylässä sijaitsi 1800-luvun lopulla vanhauskoisten yhteisö, jota nimitettiin Pyötikön luostariksi. Ensimmäisiä kirjallisia merkintöjä löytyy Kuhmon luterilaisen kirkkoherran K.A. Pfalerin kirjoituksesta vuodelta 1871 Suomettaresta nr. 97. Pfaler tapasi luostarissa mm. Isassim Ivanofin ja Ilomantsin Pahkalammilta tulleet Paavo Houtolaisen ja Aleksanteri Antipofin, kenties eräitä viimeisimpiä Pyötikön luostarin asukkaita. Pfaler ihmetteli miesten viisautta ja tietoa maailman asioista ja myös heidän luku- ja kielitaitoaan.

Paikka oli silloin Pfalerin kirjoituksen mukaan ihana ja viehättävä, hän vertasi sitä pieneen kaupunkiin katuineen, rakennuksineen ja puistoineen. Kyseessä oli silloin hautausmaa, missä Pfaler vieraili. Tästä hautausmaasta on pieni osa edelleen jäljellä ja sen keskelle on nykyään rakennettu (v. 1977) ortodoksinen pieni kirkkorakennus, kappeli eli ortodoksisin termein sanottuna tšasouna.

Muut luostarin rakennukset ovat ajan saatossa hävinneet ja tilalle on noussut tavallisia suomalaisia maalaistaloja, maanviljelystiloja ulkorakennuksineen. Jo vuonna 1914, kun paikalla vieraili suomalainen arkkitehti, suurin osa rakennuksista oli hävinnyt tai hävitetty.

Pyötikön ortodoksinen Pyhän Ristin ylentämisen tšasounan sisätila ja ikoniseinä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Nykyisin paikalta siis löytyy tuo Pyötikon Ristin ylentämisen tšasouna ja pieni osa hautausmaata, jossa on pystyssä tai rakennettu jälkeenpäin muutama grobu eli pientä taloa muistuttavia hautamuistomerkkejä, joiden alla makaa hautausmaalle haudattuja luostarin asukkaita ja mahdollisesti jokunen ns. siviilikin luostarin ympäristöstä. Paikka on aikanaan ollut merkittävä karjalaisen rakennuskulttuurin kehto, josta nykyään ovat jäljellä vain muistot ja joitain kirjallisia artikkeleja.

Alue kuuluu nykyisin Nurmeksen ortodoksiseen seurakuntaan, mutta 1900-luvun alussa se oli osa Taipaleen ortodoksista seurakuntaa, joka hieman huolehti hautausmaasta, joka jäin maatalojen keskelle. Nurmeksen seurakunta perustettiin 1950-luvun taitteessa ja hallinta siirtyi silloin heille ja alueeseen alettiin kiinnittää enemmän huomiota. Jäljellä oli tosin silloin enää osa hautausmaasta.

Grobuja Pyötikön hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Aluetta kunnostettiin, sinne rakennettiin portti ja myöhemmin tšasouna, johon saatiin ikoneja tuon ajan ikonimaalarilta Margit Linnulta ja lahjoituksina muualtakin. Tšasouna vihittiin käyttöönsä elokuussa 1977 silloisen arkkipiispa Paavalin toimesta. Mukan olivat myös tuolloinen Nurmeksen kirkkoherra Martti Honkaselkä ja muita sen ajan ja myöhemminkin vaikuttaneita ortodoksisia nyt jo edesmenneitä pappeja ja diakoneja, rovastit Mikael Kasanko ja Erkki Piiroinen sekä myöhemmin Joensuun yliopistoon professoriksi siirtynyt, silloinen ylidiakoni, Heikki Makkonen.

Tšasounan on suunnitellut Santeri Juppi ja kauniit räystäskoristeet on valmistanut Niilo Saavola. Hautausmaata ja tšasounaa ympäröi kaunis vanha kiviaita, jollaisia muuten löytyy muualtakin Juuan alueelta mm. Vuokosta, jossa myös on aikanaan ollut runsas ortodoksinen asujamisto. Maailman myrskyissä, Ruotsin ja Venäjän jaloissa ja samaan aikaan luterilaisuuden ja ortodoksisuuden eräänlaisen ”uskonsodan” aikoina alueelta lähti uskonnollisia vainoja pakoon joidenkin arvelujen mukaan jopa 30 000 ihmistä mm. Tverin Karjalaan.

Juuan Pyötikkö kartalla osoitteessa Koljonniementie 310, Juuka.
(Karttakuva suurenee hiirtä klikkaamalla)

Paikka on mielenkiintoinen vierailukohde, jos liikutaan Juuan ja Nurmeksen suunnassa. Se ei ole kaukana päätiestä ja täysin ajettavan tien päässä. Perille asti on opasteet, jotka tosin loppumatkasta ovat hieman puiden piilottamia.

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
EDIT 6.9.2017

Blogijutun jälkeen valmistui samasta aiheesta myös YouTube-video "Vanhauskoiset ja Pyötikön luostari", jossa haastatellaan paikkakunnan "kävelevää historiankirjaa" Kalevi Nekkosta Juuan Vuokon kylästä.