205. Kaikki päättyy aikanaan – jokiristeilykin

Kahdeksan päivän jokiristeily Tonavalla alkoi pian olla ”finaalissa”. Laiva lähti risteilylle Unkarista, sen pääkaupungista Budapestistä, ja sinne matka noin hieman vajaan tuhannen jokikilometrin kuluttua päättyikin. Matka kesti maanantaista maanantaihin ja täytti ainakin omalta osalta odotukseni varsin hyvin.

Matiaksenkirkko Budapestissä

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

(Kuvat ja videot voi katsella myös kokoruututilassa klikkaamalla hiirellä esim. kuvan alalaidan symbolia.)

Matkan aikana käytiin kolmessa maassa, Unkarin lisäksi Slovakiassa ja sen pääkaupungissa Bratislavassa sekä Itävallassa, jossa kohteita oli neljä: pääkaupunki Wienin lisäksi, Dürnstein, Melk ja kääntymispisteemme Linz.

Kuvia Matiaksenkirkosta Unkarin Budapestistå
(Kuvat © Hannu Pyykkönen)

Matkan järjestelyistä huomasi, että se oli tehty vanhemmalle ikäryhmälle ja osittain myös sellaisille, joilla on varaa maksaa hyvästä suunnittelusta ja toteutuksesta. Risteilymatkan hinnalla olisin joko käynyt pari samanpituista etelän lomamatkaa tai yhden pitemmän. Silti en harmittele käyttämääni rahasummaa, se meni kyllä melko hyvään kohteeseen.

Matiaksenkirkko

Jokilaivaristeilyssä on monia hyviä puolia tällaiselle hieman iäkkäämmälle matkustajalle. Laivasta ei ole pakko poistua koko aikana, jos ei halua. Tosin kaikissa suuremmissa kohteissa (Budapest, Bratislava ja Wien) oli järjestetyt ja matkan hintaan kuuluvat kiertoajelut ja kohtuullisen pitkät, eivät siis liian pitkät, kävelykierrokset. Toinen hyvä puoli tällaisessa matkassa on, ettei laivassa tarvitse käyttää yhtään käteistä rahaa eikä oikeastaan loppua lukuun ottamatta korttiakaan. Ruokailut ja niiden yhteydessä nautitut ”normaalit” ruokajuomat kuuluivat palveluun. Mikäli halusi vapaa-aikanaan nauttia palveluista, se oli mahdollista kohtuulliseen hintaan.

Matka oli siis vain osin ns. all-inklusive- eli täyshoitomatka. Kokonaan se ei kuitenkaan ollut ”all-inklusive”, jollaisia risteilymatkoja myös järjestetään ainakin erään toisen risteilyjä järjestävän matkatoimiston toimesta enkä ainakaan huomannut myöskään noiden järjestäjien välisissä hinnoissa suurtakaan eroa. Eri asia on sitten, haluaako joku lähteä matkalle juuri ”ilmaisten” tai ainakin etukäteen maksettujen viinojen vuoksi. Itse en ainakaan halua ja näytti siltä, ettei laivassa ollut muitakaan moista haluavia.

Laivasta sai muina kuin ruoka-aikoina ostaa salongin baarista juotavaa kohtuulliseen hintaa, jos sitä vertaa Suomen hintatasoon. Illalla joskus klo 21-22 välillä oli salongissa perinteinen ”happy hour”, jolloin juotavaa sai vielä edullisemmin, 50 % alennuksella. Lasillinen viiniä tai vaikkapa viskipaukku oli silloin noin 2-3- euroa. Kaikki juomat kuitattiin huoneen laskuun ja matkan lopussa ne maksettiin joko käteisellä tai kortilla purserin toimistoon.

Dürnstein Itävallassa

Myöskään ns. tippiä eli palvelurahaa ei maksettu tarjoiluhenkilökunnalle tai huonesiivoojille. Sekin hoidettiin matkan lopussa, jolloin jokainen oman omantuntonsa ja varallisuutensa mukaan maksoi kaikille palveluihin osallistuville noin 5-8 euroa per päivä eli yksi ehdotus oli kahdeksalta päivältä 50 euroa, joka laitettiin kirjekuoreen ja jaettiin henkilökunnan kesken. Ainakin itselleni – vaikkakin tyypillisenä tippien maksuun tottumattomana suomalaisena – maksu oli tällä kertaa helppo suorittaa, sillä pääasiassa kansainvälinen palveluhenkilökunta oli todella palvelualtista ja miellyttäväkäytöksistä koko risteilyn ajan. Ja tietoisuus siitä, että nuo maksamme tipit ovat kenties kovinkin suuri osa heidän palkkaansa, helpotti myös päätöksentekoa. Jokainen voi itse ajatella ja laskea, kuinka paljon he reilun viikon aikana maksavat tippejä lomamatkoilla ja maissa, joissa se on tapana ja kuuluu palveluun. Siksi tuollainen käytäntö – maksaa kaikki kerralla – tuntui hyvältä.

Todennäköisesti tipit jaettiin oikeanmukaisella tavalla, eikä merirosvojen tapaan: ensin päällikölle puolet ja loput muille tasan. Näimme satamissa muidenkin laivojen henkilöstöä ja se usein oli joko ihan eurooppalaista tai mahdollisesti itäeurooppalaista joukkoa ja voin täysin rehellisin mielin sanoa, että tuon ”oman” laivamme pääasiassa indonesialainen henkilöstö oli todella mukavaa ja palvelualtista sekä äärettömän ystävällisiä.

Linzin torin tunnelmaa Itävallassa

Matkustamisessa on aina omat vaikeat osuutensa, kuten vaikka lentokentät ja matkatavaroiden raahaaminen. Itse olen tottunut matkustamaan melko vähin varustein, joten sekään ei ollut mahdoton urakka, varsinkin, kun laukut toimitettiin henkilökunnan toimesta bussista laivaan ja laivasta taas lopussa bussiin. Itse joutui vain buukkaamaan laukut lentokoneeseen ja poimimaan ne sitten kentällä hihnalta.

Lentojen hyviin puoliin kuului myös niiden lyhyys. Matka Helsingistä Budapestiin tai takaisin kesti vain kaksi tuntia, jona aikana ei niska kovasti kipeytynyt eivätkä polvetkaan tällä reissulla, sillä pääsin mennen tullen varauloskäytävän kohtaan istumaan ja siinä on riittävästi jalkatilaa.

Matka inspiroi minua mahdollisesti tekemään toisenkin matkan jossain vaiheessa. Ensin pitää vain odottaa sopiva ajankohta – vaikkapa keväällä – ja toivoa, että polvi tulee ennen sitä jollakin tavalla hoidetuksi ja mahdollistaa siten vielä mukavamman matkan. Vaihtoehtoja matkanjärjestäjän osalta on useita. Suomalaisia oppaita löytyy ainakin parilta matkanjärjestäjältä, toisella koko matka on all-inklusive toisella vain ruokailujen osalta, matkan hinnassa ei ole suuria eroja.

Sinänsä matkan voi toki järjestää mikä tahansa matkanjärjestäjä – suomalainen tai kansainvälinen – sillä kieli yleensä laivoilla tuolla suunnalla on joko englanti tai saksa ja onneksi molemmat sujuvat jotenkin. Kansainvälisissä matkoissa on tietysti mukana aina oman lennon järjestäminen, mutta ei sekään toki tänä nettiaikana ole ongelma.

Tarjolla on koko Eurooppa jokineen ja muine paikkoineen, minne vain vesitse pääsee, joten houkuttelevalta se tuntuu tällaisesta vanhasta Saimaan seilaajasta, joka seilasi monta vuotta Saimaata ristiin rastiin Pihka-nimisellä keskimoottoriveneellä, jossa tasaisen vauhdin takasi yksipyttyinen petrolilla käyvä Wikström-keskimoottori. Se piti käynnistää vauhtipyörästä pyöräyttämällä ja antamalla ensin bensaryyppy pieneen suppiloon ja sitten mentiin noin seitsemän metrisen veneen seitsemän solmun runkonopeudella. Mukana vielä silloin kulkivat vaimo, saksanpaimenkoira ja koko majoituskapasiteetti veneessä nukkumista ja ruokailua varten ja ilman kemssoja. Joten olihan tämä tällainen all-inklusive-matka hieman erilaista.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

204. Terasseja, torielämää ja wieniläistä musiikkia

Viidentenä risteilypäivänä saavuimme Tonava-risteilymme kääntöpisteeseen. Sen pidemmälle emme tällä kertaa menisi Tonavaa pitkin, vaan käännymme takaisin ja palaamme Wieniin. Ensin on kuitenkin katseltava Itävallan kolmanneksi suurinta kaupunkia Linziä.

Koska Linzissä tuli kuvattua melko vähänlaisessti,
laitan tähän kameran muistikortilta "yllättäen"
löytyneitä Melkin luostarin kuvia kirjastosta
ja juhlasalista.
(Videon alalaidassa olevasta symbolista
sen saa kokoruututilaan)

Linz oli minulle täysin tuntematon kaupunki ja osin sellaiseksi se jäi edelleenkin. Ko. päivälle oli varattu koko päivän kestävä retki Tšekin tasavaltaan ja siellä sijaitsevaan keskiaikaiseen Český Krumloviin, yhteen Tšekin alueella sijaitsevaan Unescon maailmanperintökohteeseen. Koska olin vieraillut jo aikaisemmin parikin kertaa tuossa kauniissa kaupungissa, jätin sen nyt ihan jaksamisenkin puolesta väliin. Muutama tunti mennen tullen bussissa ja kävely kipeällä polvella keskiasikaisilla kujilla ei nyt vain sytyttänyt ja päätin lorvailla koko päivän laivalla ja Linzissä.

Linzissä ja muullakin ovat torit mielenkiintoisia paikkoja vierailla ja
katsella paikallista elämää, josta voisimme vaikka ottaa mallia.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Jälleen laivan laituripaikka oli oivallinen. Vain parisataa metriä kävelyä ja siellä oli vilkas tori täynnä keskieurooppalaista elämää. Kaiken kaikkiaan meillä suomalaisilla olisi paljon opittavaa keskieurooppalaisista toreista, mutta varmaan yksi merkittävä syy estää meitä kehittämästä omia torejamme samaan suuntaan: sää ja etenkin talvi.

Oman kotikaupunkini tori suunnilleen kuolee lokakuun alkuun mennessä: torikahvilat puretaan ja viimeiset yksi tai kaksi myyntitelttaa sinnittelevät vielä vähän aikaa nollan tienoilla olevassa lämpötilassa. Samaan aikaan kuljeskelin Linzin torilla noin parinkymmen lämpöasteen voimin ja katselin täpötäyttä toria, jossa myytiin herkullisen näköisiä leivonnaisia, erilaisia liha- ja makkaratuotteita ja meiltä poiketen, viiniä – ihan pulloissa, mutta myös laseittain. Melkolailla erilainen tunnelma siellä vallitsi ja sitä oli mukava katsella torilla olevien terassien pöydistä jotain vilvoittavaa nautiskellen.

Hirveästi ei tehnyt mieli muutaman päivän tehokkaiden kävelyjen jälkeen lähteä pitemmille kävelylenkeille, joten vietin aikaa ensin torilla ja sen ympäristössä ja sitten painuin päiväunille laivaan lepuuttamaan kipeää polveani.

Itse Linz on kerrotun mukaan virkistynyt huomattavasti sodan jälkeen, jolloin se oli yksi Hitlerin suosikkikaupungeista. Hitlerhän oli syntynyt lähellä Linziä Itävallassa ja oli viettänyt osan nuoruuttaan juuri Linzissä. Hän halusi tehdä kaupungista ns. Führer-kaupungin ja antoi omien natsisuunnittelijoiden hahmotella kaupunkiin erilaisia omaan ideologiaansa sopivia mahtipontisia rakennuksia. Onneksi kaikkea tai oikeastaan ei paljoakaan ehditty tehdä lähinnä syttyneen sodan vuoksi ja kaupunki säästyi vanhojen rakennusten tuhoamisilta ja suurien kolossien rakentamiselta. Kerrotun mukaan pari sen ajan rakennusta oli vielä jäljellä juuri laivamme lähellä olevan sillan kupeessa.

Lepopäivä Linzissä teki hyvää ja matkalaisten palattua Český Krumlovista laiva kääntyi sillankupeessa myötävirtaan ja lähti ajamaan koti Wieniä, Itävallan pääkaupunkia, jonne oli määrä saapua kuudentena risteilypäivänä, lauantaiaamuna.

The Crew Show / laivan miehistön oma show
meille matkustajille.

Matkaohjelmassa oli illalla miehistön oma show, jossa he esittivät erilaisia sketsejä ja musiikkia. Mielenkiintoisella tavalla koko miehistö purseria myöten laittoi itsensä likoon ja tuotti näin iloa matkustajille.

Schönbrunnin linna, Itävalta-Unkarin keisarillinen kesämökki
on kyllä noin toisenkin kerran katsottuna yhä mahtava paikka:

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Seuraavan päivän ohjelma oli jo alkuun melko vaikuttava, jos olisin kaikkeen osallistunut: kolmen tunnin aamupäivä ajelu ja kävely Wienissä, Schönbrunnin linnaan tutustuminen ja melkoinen kävely siellä ja lopulta illalla parin kolmen tunnin wieniläisen musiikin konsertti. Menoa oli suunnilleen koko päivän kellon ympäri ja jotain piti jättää pois.

Koska olin käynyt useita kertoja Wienissä ja jopa majaillut siellä ystäväni luona jonkin aikaa, jätin tuon ajelu-/kävelyretken väliin ja keskityin odottamaan Schönbrunnin linnan esittelyä, jonka senkin toki olin jo aikaisemmin kokenut. Samanlainen oli linna tälläkin kertaa ja oikeastaan en oppinut mitään uutta tuolta kierrokselta tässä upeassa keisarillisessa ”kesämökissä”. Jälleen jonkin verran risoi käsky olla kuvaamatta sisätiloissa. Se ei oikein enää ole tätä päivää mielestäni.

Schönbrunnin linnan edustalla
saattoi tavata melkein oikean
Mozartinkin.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Joitain kuvia kuitenkin otin muistoksi tuostakin vierailusta, pääasiassa ne tuli otettua ulkoa ja jokunen salakuva sisältäkin.

Muitakin vakavailmeisiä
kuuluisiuuksia siellä oli,
tosin tämä henkilö jäi esittelemättä.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Retken vuoksi jäivät laivan kakku-iltapäiväkahvit väliin ja menimme laivaan suoraan illalliselle, mistä siirryimmekin sitten heti kohta valmistautumaan illan konserttiin. Kyseessä oli wieniläisen residenssiorkesterin konsertti Auerspergin palatsissa.

Auerspergin Palatsin konserttisali oli loppuunmyyty.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Paikkana palatsi oli kaiketi tyypillinen konserttipaikka Wienissä. Olen kerran eläessäni ollut konsertissa samassa paikassa, mistä vuosittain tulevat nuo uudenvuodenkonsertit ja erona oli tässä paikassa vain irtotuolit, joita sitten olikin vierivieressä. Tunnelma olikin täyteen buukatussa salissa melko lämmin. Mutta konsertti oli hyvä.

Ensiviulisti Alan Vizvary kuvattuna yleisön selän takaa konserttisalissa.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Vaikka musiikki oli ilmeisen tyypillistä wieniläismusiikkia, sen toteutettiin pieni huumorinpilke silmäkulmassa. Mukana oli seitsemän soittajan (piano, huilu, 3 viulua, basso ja sello) isäksi kaksi solistilaulajaa ja kaksi tanssijaa. Ensiviulisti Alan Vizvary oli taitava muusikko ja ilmeinen huumoriveikko sen lisäksi. Saimme Tonava-risteilyn lähes päätteeksi kuulla tässä ohjelmansa puolesta aika populistisessa konsertissa tietysti Tonava kaunoisen, mutta myös Brahmsin unkarilaisen tanssin nr.5 ja tietysti päätösnumerona varsin tällaiselle ylöiselle mieluisan Strauss vanhemman Radetskin marssin, jotka noista linkeistä tosin avautuvat muiden kuin konserttimme orkesterin soittamina.

Väliajalla nautimme konserttilippuun kuuluvan shampanjalasillisen, minä jaossa minulla kävi tuuri, kun jakaja hieman epähuomiossa antoi minulle kaksi lipuketta ja sen sitten huomattuaan totesi: ”Pidä hyvänäsi!”

Pitkän päivän jälkeen lähempänä keskiyötä menimme vielä laivan salonkiin viimeisille istunnoille ihanissa ”terapiaryhmissä”, joita matkan aikan oli muodostunut erilaisin kokoonpanoin. Liekö ollut shampanjan vaiko raskaan risteilypäivän aikaansaannosta, mutta remakka nauru kuului pöydistä ja ihmiset olivat varsinkin konserttiin todella tyytyväisiä.

Wienistä laiva sitten ajoikin seuraavan päivän, eli koko sunnuntain, yhtä mittaa Unkariin Budapestiin, jonne matka sitten päättyisi. Mutta siitä lisää sitten mahdollisesti vielä seuraavassa blogijutussani.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

203. Richard Leijonamielen jäljillä

Kukapa ei muistaisi viikari-iältä ja miksei myöhemmältänkin heikkojen puolustajaa, rikkailta ottavaa ja köyhille antavaa jousipyssyn mestaria, Robin Hoodia ja pyhiinvaelluksia tekevää, kristittyjä auttavaa, jaloa ja oikeamielistä kuningasta, Richard Leijonamieltä. Emme tienneet silloin, kun ekakerran niitä luimme, että nuo tarinat olivat vahvasti romantisoituja ja tehty meihin pikkupoikiin hyvin uppoaviksi.

Dürnstein ja sen merkittävimmät nähtävyyden yhdessä kuvassa.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Näinhän tehdään tänäkin päivänä etenkin bisnesmaailmassa monessa asiassa, miksei myös matkailussa. Laivaristeilijät viedään neljäntenä risteilypäivänä maisemiin, jossa tuo suureksi sankariksi kohonnut Englannin kuningas Richard Leijonamielikin on joskus ollut. Pysähdyspaikassa hän tosin vietti aikaansa vankina linnan tyrmässä.

Dürnstein ja Melk kartalla ja suhteessa Wieniin
(Kartta kuten kuvatkin suurenevat hiiren klikkauksella)

Paikka on Dürnstein Itävallassa, missä kuningas Richard oli Itävallan herttua Leopold V:n vankina, kun herttua epäili kuningasta sukulaisen salamurhasta. Noidenkin tarinoiden ympärille on saatu romanttinen kertomus, joka on myynyt vuosisatojen ajan hyvin niin tarinoina, kirjoina kuin myöhemmin myös elokuvina. Todellisuus vain lienee ollut melko lailla erilainen. Nyt tarina myy jokiristeilyillä.

"Suomalaisten käsittelemä" Dürnsteinin linna ja sen tyrmä.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Suomalaisten osa tuossa todellisuuden tarinassa on ollut käydä 1600-luvulla kolmekymmenvuotisen sodan aikana riehumassa Euroopassa ”Hakkaa päälle” -huutojen kera ja särkemässä tuokin linna, jossa varsin julmaksi mainittu ja – yllätys, yllätys – ilmeisesti lopulta omana maansa kieltä, englantia, taitamaton maailmalla hurvitteleva kuningas Richard Leijonamieli oli vangittuna jonkin aikaa.

Kyläraittia Dürnsteinissa.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Linnan rauniot ovat yhä kaupungin lähistöllä rinteellä, jonne parempijalkaiset hieman läähättäen kävelivät ottamaan hienoja maisemakuvia. Linnan ja Richardin maineella ratsastava, mutta myös erilaisia maittavia tuotteita viinirypäleistä ja aprikoosista valmistava, Dürnstein, nauttii Tonavan rannalla suunnatonta suosiota, kun lukuisat jokilaivat pysähtyvät pieneen itävaltalaiseen kyläpahaseen, jossa ei oikeastaan tuon linnan ja aprikoosijuomien lisäksi ole paljon muuta kuin yksi kävelykatu kävelijöille ja autoille. Jostain sivusta kuulin, että turistimäärät kyläpahasessa liikkuvat kuusi- tai jopa seisemän-numeroissa luvuissa.

Viini- ja aprikoosiviljelmät ympäröivät Dürnsteinia.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Mutta kuten alussa totesin Robin Hoodista ja hänen tarinastaan, näin myös matkanjärjestäjät tekevät ”unelmatuotteita” ja toisinaan myyvät niitä oikeastaan melkein pakolla meille hyväuskoisille matkaajille. Paikan turistirysämäisyys näkyi mm. vielä siinä, että ehkä noin kahdestakymmenestä liikkeestä yksi taisi olla kapakka ja niistä muutamista kapakoista, joissa tällainen kaikenlaisista kiinalaisesta krääsästä kiinnostumaton olisi mieluusti viettänyt odotusaikaa, oli avoinna ko. vierailuajankohtana ehkä pari. Tosin siellä sai todella oivallista riesling- ja vaikkapa Domäne Wachau Grüner Veltliner Federspiel Liebenberg 2017 -viiniä ihan suomalaisittain verrattuna kohtuulliseen hintaan.

Skool!

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Pienessä Dürnsteinin satamassa oli tarjolla myös maineikkaita ”kaupunkipyöriä”, joita olisi edulliseen parin euron tunti- tai kymmenen euron päivätaksaan voinut lainata, jos vain ohjelmat olisivat toimineet älykännyköissämme. Kuuleman mukaan jokunen oli yrittänyt joskus, nyt ei enää näkynyt ainuttakaan yrittäjää, vaikka maisemat ja sää olisivat olleet melko sopivia vaikka pikku pyöräilylle. Mutta komeasti ja edustavasti puolenkymmentä pyörää sataman telineessä seisoi ja vieressä oli saksankielinen ohjekin.

Tie satamasta kylälle.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Dürnsteinissa olimme nelisen tuntia, minkä jälkeen jatkoimme matkaa lähellä sijaitsevaan Melkiin, missä taasen oli nähtävyytenä kuuluisa ja prameankomea Melkin benediktiiniläisluostari, barokkityylinen Stift Melk.

Melkin luostarin avara piha.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Luostari on alkuaan ollut yksityisen aatelisen linna, joka sitten luovutettiin roomalaiskatolilaisten benediktiiniläismunkkien haltuun pian ns. suuren skisman eli katolisen kirkon ja ortodoksisen kirkon eroamisen jälkeen. Skisma on kirjattu vuoteen 1054 ja linnan luovutus vuoteen 1089.

Stift Melk Itävallan Melkin kylässä.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Alkuperäinen linna tuhoutui jossain 1200- ja 1300-lukujen taitteessa ja rakennettiin uudestaan 1700-luvulla. Prameassa barokkityylisessä luostarissa on nykyään kerrotun mukaan noin kolmisenkymmentä munkkia, joista ainuttakaan emme nähneet, mutta suuren määrän ”siviilityöntekijöitä”, jotka kielsivät kaikenlaisen kuvaamisen ja videoimisen luostarissa. Luostarista löytyy upea kirjasto täynnä todella vanhoja kirjoja, museo ja mahtava sali ja tietysti prameaan barokkityyliin sopiva kirkkokin. Kirkon seinistä ja eritoten katoista löytyy komeita freskoja, joiss mm. Herkules ottelee Manalassa kolmipäistä kerberos-koirahirviötä vastaan. Luostarin ympärillä on laaja puutarha.

Melkin luostarin katolinen kirkko.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Melkin kierros mennään noin kahdessa ja puolessa tunnissa ja sen jälkeen matka jatkuu yhdessä kauneimmista maisemista Tonavalla – kauniissa Wachaun laaksossa. Seuraava kohde saavutetaan viidennen risreilypäivän aamuna ja se on Itävallan kolmanneksi suurin kaupunki Linz, lähellä Saksan ja Tšekin tasavallan rajaa, jonne olisi halukkailla mahdollisuus tehdä ns. kokopäiväinen retki keskiaikaiseen Český Krumloviin, yhteen Tšekin alueella sijaitsevaan Unescon maailmanperintökohteeseen.

Melkin kaupunki luostarin muureilta nähtynä.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Itse jätin tuon retken väliin, kun olen jo parikin kertaa vieraillut tuossa viehättävässä kaupungissa, josta muuten saa todella hyvää tšekkiäistä olutta. Mutta seuraavassa blogijutussa lisää noista ja Linzistä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

202. Valtiot vaihtuvat tiuhaan

Elämä alkoi parin päivän päästä kummasti tasaantua laivalla. Säännölliset ruoka-ajat: aamiainen klo 7-9, lounas yhden maissa iltapäivällä ja illallinen viiden maissa. Aamiaisella ei ollut tarjolla mitään ”virvokkeita”, vettä, tuoremehua ja kahvia tai teetä juotavaksi ja normaalit runsaat aamiaiseväät, joilla nälkä lähti ja olisi kestänyt pitempäänkin kuin alkuiltapäivään.

Yöunet olivat rauhallisia ja kenties nukahtamista auttoi silloin tällöin salongissa istuskelu ja virvokkeiden nauttiminen. Laivan moottorin tasainen hurina ei ainakaan minua haitannut, päinvastoin. Keski-Euroopassa tuli yllättävän nopsaan – vaikka sen tiesin – pimeä, ja jo jossain klo 19 maissa alkoi olla sen verran hämärää, ettei kannattanut mennä kannelle katselemaan maisemia.

Kuvia Scylla-varustamon laivasta m/s Swiss Diamond
(Videot voit myös katsella ao. symbolia klikkaamalla kokoruututilassa)

Laivan ruokailu- ja vapaa-ajan tilat olivat riittävät. Ei ollut ruuhkaa ja aina löytyi pöytä. Ruokailussa tosin oli mielenkiintoinen käytäntö: romanialainen ravintolapäällikkömme Gheorghe jakoi ensimmäisellä aterialla meidät pöytiin, joissa sitten istuimme koko risteilyn ajan. Hieman se harmitti, koska järjestely haittasi hieman tutustumisia, mutta kyllä siihen sitten tottui. Minä ainakin, kun sain istua koko ajan kolmen viehättävän ladyn seurassa.

Poimintoja laivan menulta

Ruuat olivat näyttäviä ja pääasiassa myös hyviä sekä täyttäviä. Nälkä ei takuulla jäänyt ruokailun jälkeen ja joskus tuntui siltäkin, että joku ateria tuli liian nopsaan toisen jälkeen. Olo oli ihan tukeva jo valmiiksi.

                
Sulkuja oli runsaasti ja koskaan et sulussa tai satamassa aamulla hertessäsi tai muuten ikkunasta katsoessasi voinut aavistaa, että siellä saattoikin olla joku toinen toisen ikkunan takana.

(Kuvat © Hannu Pyykkönen)
(Kaikki kuvat suurenevat hiiren klikkauksella)

Yllätys oli itselleni, että Tonavassa oli tuolla noin 500 kilometrin matkalla lukuisia sulkuja. Niitä oli tietääkseni ainakin kahdeksan, joista suurimman – Cabcikovon sulun – korkeusero oli 20 metriä. Kokonaisuudessaan korkeuseroa tuli matkalla suunnilleen reilut 100 metriä, joskin kai sulkujen korkeuerot vaihtelevat joen pinnan eli vedenkorkeuden mukaan.

Tonava ja taustarannalla Bratislavan linna
ja sen vasemmalla puolella parlamentti.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Yllätys oli myös Tonavan virran voima. Paikoitellen se oli todella voimakas ja erilaiset kulkumerkit olivat melkoisessa kuohussa kallellaan.

Suluissa saattoi toisinaan olla toinen laiva vieressä, kenties perässäkin – tiedä häntä. Mutta kun illalla avasi hytin ikkunan verot, vieressä saattoi sulussa – toisinaan satamassakin – olla toinen laiva ja sen hytti, josta tuijotti säikähtyneenä vieras ihminen vaihtelevissa asukokonaisuuksissa. Samoin ainakin alkuillasta ennen nukahtamista laivan sivuttainen heilahtelu ja epämääräiset kolinat sen laskiessa tai noustessa suluissa saattoi olla joillekin outo kokemus.

Laivaan olisi mahtunut jonkin verran yli 100 matkustajaa, nyt meitä oli 85 ja kuten mainitsin toisessa yhteydessä yhdeksästä eri kansallisuudesta oleva henkilöstö, joita oli vajaat 30 henkeä.

Tonava on melkoinen joki. Sen ns. nollapiste on Mustallamerellä, josta mitataan etäisyydet eri kohteisiin kilometreissä, ei siis merimaileissa. Joen koko pituus sen alkulähteille Saksan itäsosissa olevan Schwartzwaldin itärinteiltä alkavaan pisteeseen on melkein 2900 kilometriä ja me taivalsimme laivalla siitä edestakaisin vajaan 500 kilometrin taipaleen eli noin 1000 kilometriä.

Bratislavan linna esittelytaulussa.

Olimme Budapestissä maanantaina hieman ennen puoltapäivää ja jatkoimme matkaa laivalla Slovakian pääkaupunkiin Bratislavaan tiistain ja keskiviikon välisenä yönä. Kekiiviikkoaamuna aikaisin olimme Bratislavan keskustassa, aivan kohteiden äärellä. Se juuri on tällaisen laivaristeilyn yksi hyvä asia: pääset helposti kaupungin ydinkeskustaan, mutta kuitenkin yllättävän rauhallisille paikoille.

Linnan kukkalalta oli hyvät näköalat joka suuntaan ...

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Bratislavakin on kaunis pääkaupunki. Siellä ei ehkä ole sellaisia perinteisiä turistikohteita yhtä paljon kuin Budapestissä, mutta muuten kaupunki – kuten sitten myöhemmin vielä Itävallan pääkaupunki Wien – ovat monella tapaa samakaltaisia.

... Itävaltaan ja aina Unkariin asti.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Yksi hyvä puoli Slovakiassa kuitenkin on vaikkapa Unkariin verrattuna: sen rahayksikkö on euro ja hintojen ymmärtäminen oli huomattavasti helpompaa kuin Unkarissa, jossa lasillinen viiniä saattoi maksaa 930 HUF:ia eli forinttia, mutta siis vain vajaat kolme euroa oikeasti. Erilaisilla muistisäännöillä yritimme havainnollistaa hintoja, sillä en kuitenkaan sitten vaihtanut itselleni paikallista valuutta, kun yleensä joko kortti tai eurot kelpasivat useimmissa paikoissa.

Bratislavan linnan komea portti.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kaupunkikatselun lisäksi tutustuimme tällä kertaa Bratislavasa vain sen merkittävimpään nähtävyyteen Bratislavan linnaan. Kaupungin historiaan ovat vaikuttaneet useat eri kansat, kuten saksalaiset, tšekit, unkarilaiset, juutalaiset ja slovakit. Kaupunki oli Unkarin kuningaskunnan pääkaupunki sen ollessa osa laajempaa Habsburgien imperiumia vuosina 1536–1784.

Toinen katsottava kohde Bratislavassa on vanha kaupunki.
1200-luvun Mihalská Brána ja ...

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

900-luvulla korkealle kukkalalle rakennettu linna on kokenut monenlaisia muutoksia: 1400-luvulla siitä tuli goottilainen linna, 1500-luvulla renessanssilinna, 1600-luvulla se rakennettiin uudestaan barokkilinnaksi. 1800-luvulla se tuhoutui lähes kokonaan tulipalossa, mutta 1900 luvun viimeisellä puoliskolla rakennettiin jälleen uudestaan ja tässä linnassa toimii nyt maan kansallismuseo. Aiemmin se oli myös parlamentaarikkojen käytössä, mutta heille on rakennettu viereen modernimpi rakennus.

... ja kruunuin katuun merkitty kuninkaan polku
terasseineen ja rakennuksineen.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Linnan muureilta voi hyvällä säällä katsella naapuriin Itävaltaan ja joskus hyvän näkyvyyden aikana näkyy jopa Unkari. Rautaesiripun aikana seutu ja etenkin vieressä oleva rajavyöhykealue oli tarkoin vartioitua aluetta, jonne ei tavallisilla kansalaisilla ollut asiaa.

Bratislavasta löytyy runsaasti erilaisia metalliveistoksia,
kuten tämä "Tirkistelijä" (Peeper), jonka tietyn osa
kosketteleminen lisäsi - mitä se nyt lienee ollutkaan - jotain.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Bratislavan vanha kaupunki on viehättävää aluetta kävellä ja istuskella rauhassa ja leppoisessa säässä – jollainen meillekin tarjoiltiin – terasseilla erilaisia paikallisia tuotteita maistellen. Ihmiset ovat ystävällisiä ja englannilla pärjää suurimmassa osassa turistikohteita mainiosti. Hintataso on myös ihan kohtuullinen suomalaiselle.

Mutta tätä löytyi kohtuullisen edullisesti joka kaupungista
ja sen sai nauttia syyskuun lopullakin yli 20 º C asteen lämmössä.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kävelyretken jälkeen suunnistimme vieressä olevan Tonavan rantaan laivallemme ja iltapäivällä olimme kohta lounaan jälkeen jo matkalla Itävaltaan, missä ensimmäisenä kohteena oli – ei suinkaan Wien, joka ohitettiin tällä kertaa, vaan – Dürnstein, paikka jossa Robin Hoodista tuttu kuningas Richard Leijonamieli (Richard the Lionheart tai oikeammin Cœur de Lion) oli vangittuna paikkakunnan linnassa joskus 1100-luvulla palatessaan joltain lukuisista ristiretkistään ja jouduttuaan Itävallan herttua Leopold V:n vangiksi.

Linna on rinteellä vieläkin, mutta suomalaiset kävivät sen hajottamassa 1600-luvulla kolmekymmenvuotisessa sodassa, kun he ruotsalaisten alaisina hakkapeliittoina riehuivat Euroopassa.

Mutta tuohon kohteeseen kuten heti sen perään seuranneeseen Melkin bendiktiiniläisluostariin tutustumme seuraavassa blogijutussa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

201. Suomalaisten invaasioita Keski-Euroopassa

Kuten edellisessä blogijussani kirjoitin, lähdin syksyn kylmyyttä pakoon Tonavan risteilylle. Se oli hyvä päätös. Matkailuauatonkin oli ajanut jo talvitalliin, kun kotimaassa lämpötila pyöri nollan molemmilla puolilla. Risteilyretkellä se pääasiassa oli kahdenkymmenen yläpuolella, lämpimintä taisi olla +28 ºC.

Sinivalkoisin siivin Helsingistä Budapestiin.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Matka alkoi lennolla Budapestiin ja mukavaa tuossa lennossa oli ainakin – sen lisäksi, että lensimme turvallisella Finnairin koneella – se, että lento kesti vain kaksi tuntia. Ei ennättänyt tulla edes nälkäkään, vaikka eipä tuota ruokaakaan olisi koneessa saanut kuin rahalla.

Perillä kaikki laukut löytyivät lentokentän hihnoilta ja saimme raahattua ne odottavaan bussiin, minkä jälkeen näimmekin ne sitten vasta laivan hytissä. Laukut merkattiin nimellä ja hyttinumerolla ja ne toimitettiin suoraan omaan hyttiin m/s Swiss Diamondille. Matkalaiset lähtivät ensin pienelle bussiajelulle katselemaan kaunista kaupunkia ja sitten syömään paikalliseen museoravintolaan – tai ainakin siinä nimessä oli sana museo - Múzeum Kávéház és Étterem.

Laivamme ja majapaikkamme reilun viikon ajan:
Scylla-varustamon m/s Swiss Diamond.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ruoka oli kyllä syötävää ja melko maukastakin, mutta palvelu ei luvannut oikein hyvää ja joitain omituisuuksia siinä sitten olikin. En todennäköisesti menisi itse syömään enää tuohon ravintolaan, jos itse valitsisin paikkaa. Tosin osa ongelmista saattoi johtua pelkästään huonosta suunnittelusta ravintolan ja matkanajärjestäjän välillä.

Ruokailun jälkeen oli hieman turhaakin vapaa-aikaa väsyttävästä alkumatkasta ja joidenkin kohdalla ehkä huonosti nukutusta yöstä tai aamulla aikaisesta kentälle matkustamisesta johtuen. Mutta menihän tuo keskipäivän oivallista punkkua maistellen ja leppoisasta säästä nautiskellen paikallisella ulkoilmaterassilla. Samalla alkoivat myös ryhmäläisten ryhmääntymiset – toisiinsa tutustumiset.

Mihinkäs tässä kiire - totesimme Eskon kanssa ja Arja otti meistä kuvan.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Matka oli suunnattu suomalaisille ja meitä olikin ympäri Suomen pohjoisesta etelään, suomenkielisiä ja svenska språkiga. Pääasiassa iäkkäämpiä – todennäköisesti työstä jo karanneita eläkeläisiä. Mutta oli mukana yksi parikymppinen ja muutama vielä muuten työssä rimpuileva.

Tällainen matka ei ole paras mahdollinen liikuntaesteiselle tai muutoin huonojalkaiselle, mutta niin vain sielläkin selvisivät niin pyörätuolilla liikkuva kuin keppien kanssa kävelevä, kuin minäkin kipeän polveni kanssa. EU:iin kuuluminen on selvästi parantanut Budapestin katujen päällysteiden tasoa ja vaikka minunkin piti polveni vuoksi kävellessä katsoa tarkasti, mihin astun, suurempia kuoppia ei enää ollut jalkakäytävillä, kuten joskus ennen.

Kirjakauppa kävelykadulla - kätevää.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Täälläkin oli samat jalankulkijan ongelmat kuin vaikka Suomessa: kovaa ajavat pyöräilijät ja me tollot, jotka kävelimme ryhminä pyöräteillä sekä tietysti nuo uusimmat villitykset, lujaa kulkevat sähköpotkulaudat, joita oli kaikkialla.

Itse olen vieraillut Budapestissä useita kertoja ja jossain vaiheessa asuinkin siellä eräänlaisessa taiteilijaresidenssissä jonkin aikaa ”vapaana taiteilijana”. Siksi kaupunki oli osin melko tuttu, vaikka olihan se tietysti vuosien saatossa jonkin verran muuttunut ja myös kehittynyt.

Kellert vartioi vuortaan.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Enää ei välttämättä tehnyt mieli lähteä kiipeämään Kellertin kukkuloille, vaan painuin odotellessa voitelemaan jalkaa mukavaan kahvilaan. Turisteja oli yhä – syyskuun lopulla – runsaasti ja myös erilaisia turistirysiä houkuttelemassa ostoksille tai jopa huijatuksi tulemiselle. Samojen, meilläkin vierailevien kansojen edustajia oli täälläkin ja opas kehottikin meitä katsomaan hieman, mihin menemme ja opasti, mitä meille tehdään, jos emme varo.

Keskiaikainen Budan Matiaksenkirkko on upea vierailukohde.
(Videon voi katsella ko. symbolia klikkaamalla myös ns. kokoruututilassa)
(Video © Hannu Pyykkönen)

Laivaan pääsimme vasta myöhään iltapäivällä, jolloin siellä majaillut toinen ryhmä oli lähtenyt pois ja laivan hytit siivottu. Siitä alkoikin sitten varsinainen ruokarumba: kolme ateriaa päivässä, aamiainen, lounas ja illallinen vapain ruokajuomin ja runsain annoksin, joiden varsinkin ulkomuotoon oli keittiöhenkilökunta pääkokki Rezan johdolla satsannut paljon.

Vierailu Kalastajalinnakkeessa ja sen viereisessä Matiaksenkirkossa
kuuluu normaaleihin turistirituaaleihin Budapestissä.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Reza, kuten suurin osa tarjoiluhenkilökunnasta, oli indonesialaisia, mukana yksi portugalilainen ja ravintolapäällikkö herra Stoica oli Romaniasta, Mustanmeren rannalta Constanţasta. Saimme kuulla, että laivan henkilökunta oli yhdeksästä eri maasta, mm. kapteeni Unkarista, toinen kapteeni Bulgariasta, purseri/ravintolapäällikkö Romaniasta, respan työntekijät Serbiasta ja Espanjasta, pianisti Argentiinasta.

Pianisti-laulajamme David Argentiinasta viihdytti matkaajia salongissa.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Laivan palvelukieli oli englanti ja ymmärrettävästi se oli ainakin osin hieman ”kapulaenglantia”, koska se ei ollut kenenkään oma kieli, mutta onneksi tuo oma englantikin on samanlaista kapulakieltä. Ymmärsimme siis toisiamme varsin hyvin, sillä vaikka joskus keskustelimme melko henkilökohtaisiakin asioita, emme silti ryhtyneet rupattelemaan keskenämme ydinfysiikasta.

Laivan salongissa saimme ohjeita, joimme päiväkahvit,
kuuntelimme esityksiä ja musiikkia ja
nautimme iltaisin musiikkia kuunnellen virvokkeita.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ydinfysiikasta olisi toki voinut keskustella matkustajien kanssa, sillä joukossa oli mm. yksi ydinfyysikko ja monenlaisia muita selvästikin koulutettuja ammattilaisia. Vaikka emme esitelleet omia ammattejamme sen suuremmin, silmä- ja korvamääräisen arvion perusteella melkoinen joukko oli erilaisia insinöörejä ja teknisen alan ihmisiä, mutta suuri joukko myös erilaisia terveydenhoitoalan sekä opetusalan ammattilaisia.

Budapest on siltojen kaupunki, jossa sillat yhdistävät kaksi osaa
Budan ja Pestin. Taustalla näkyy Kellert-vuori muistomerkkeineen.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Melko pian suunnilleen samanlaiset persoonallisuudet löysivät toisensa ja sinne tänne syntyi pysyviä tai vaihtuvia ”terapiaryhmiä”, joissa naurun remakka täytti pian koko pöydän. Osa matkaajista oli mukana oman pienemmän ryhmänsä kanssa ja he istuivatkin usein omissa pöydissään, meidän muiden ”vapaiden” seilatessa ryhmästä toiseen.

Sankarien aukio on myös ns. pakollinen vierailukohde Budapestissä.
Nyt siellä tosin valmistauduttiin Bruce Springsteenin konserttiin
ja aukio oli täynnä esiintymislavan rakentajia.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tutustumiset kapungilla vapaa-aikana tapahtuivat usein myös pienissä laivalla muodostuneissa ryhmissä tai myös avioparit tai ystäväparit keskenään. Välillä koko kaupunki – tai ainakin myöhemmin joku pikkupaikka – vaikutti lähes suomalaiselta, kun noin reilun 80 hengen suomalaisryhmä tilapäisessä invaasiossaan pelmahti kaduille ja kujille.

Unkarin parlamenttitalo iltavalaistuksessaan:

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ensimmäisen laivapäivän huipennus oli ylimääräinen ohjelmanumero, jonka ilmeisesti Scylla-varustamo joutui lahjoittamaan meille senkin vuoksi, että laiva joko vaihtoi tai joutui vaihtamaan laituripaikkaa Budapestissä. Saimme näet nähdä iltavalaistun Budapestin Tonavalta käsin. Kaunis se oli tuollakin tavalla nähtynä.

Näkymä Kalastajalinnakkeelta kaupunkiin.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Yleensä laiva viipyi uudessa kohteessa päivän ja illalla, yöllä ja aamulla se siirtyi sitten pitkin Tonavaa seuraavaan kohteeseen. Osa maisemista jäi pimeyden vuoksi luonnollisesti näkemättä, mutta oleellisimmat silti näimme.

Erzegomion katedraali.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Yksi tällainen oli pian mielenkiintoisen mutkittelevan Tonavan mutkan jälkeen tullut ilmeisesti Euroopan kolmanneksi suurin kirkkorakennus, Eszergomin katedraali, joka sijaitsee samannimisessä, yhdessä Unkarin vanhimmista kaupungeista. Vuonna 1000 Unkarin kuningas, pyhä Tapani (Stefan tai unkariksi István), kruunattiin Esztergomissa kuninkaaksi. Samana vuonna perustettiin Esztergomin katolinen arkkihiippakunta, joka oli kirkon keskusalue Unkarin kuningaskunnan aikana. Esztergomin arkkipiispalla oli arvonimi Unkarin priimas.

Tonavan mutkan maisemia.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Suunnilleen Eszergomissa siirryimme myös ajamaan laivalla kahden vierailumme kohteena olevan maan rajalle, joka oli siis keskellä Tonavaa. Seuraava kohteemme aamulla oli tuossa toisessa maassa, Slovakiassa, eli entisen Tšekkoslovakian vuoden vaihteessa 1992-93 hajottua kahteen osaan, sen ilmeisesti köyhemmäksi mainitussa valtiossa, jossa entisen yhteisen tšekin kielen jälkeen yhdessä yössä siirryttiin puhumaan omaa slovakian kieltä.

(Kartta ja kuvat suurenevat hiiren klikkauksella)

Mutta tuosta maasta ja seuraavasta pääkaupungista, Bratislavasta sitten jotain seuraavassa blogijutussani.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com