Nyt ei enää ole rahasta kiinni, jos haluaa mennä tutustumaan vaikka Milanon kulttuuritarjontaan tai sen kuuluisaan muotimaailmaan, tai vaikka sitten pitemmälle Italiaan, jos sinne mieli tekee. Halpalentoyhtiö vie ja tuo edullisesti, kuten edellisessä blogijutussani kerroin.
Lappeenrannasta Bergamoon pääsee reilussa kolmessa ja puolessa tunnissa – tosin hieman hankalaan vuorokaudenaikaan myöhään illalla, keskiyön aikaan, mutta hyvällä ennakkosuunnittelulla tuokin on voitettavissa. Varasimme etukäteen majapaikan Bergamon lentokentän läheltä ja B&B-paikan omistaja nouti meidät kentältä ja vei kentälle aamulla, sillä auton vuokraaminen oli helpompaa ja paljon halvempaa aamulla ja päiväsaikaan.
Vietimme Bergamossa kaiken kaikkiaan kolme yötä – yhden tuossa B&B-paikassa ja kaksi hotellissa – ja tutustuimme siinä ohessa sekä Bergamon että Milanon matkailutarjontaan, tosin ehkä melko pintapuolisesti, koska oli melkoinen hellekeli eikä silloin jaksa juoksennella kaikkialla. Lisäksi kumpikaan ei varsinaisesti ollut pääkohteemme.
Varsinaisesti Bergamossa ei ole kovinkaan paljoa katseltavaa, jos ei ole kiinnostunut kirkoista ja museaalisista kohteista. Paikkakunta on kaikesta huolimatta vielä eräänlaisessa – turismin kannalta katsottuna – ”kehitysvaiheessa” ja monien asioiden on muututtava tai jopa parannuttava, että paikasta tulee suosittu turistikohde. Silti siellä on jo nyt kyllä katseltavaakin ja koettavaa.
Itseäni viehätti melko lähellä keskustaa sijaitseva vanha kaupunki, Città Alta, linnoituksineen, jonne pääsee joko funicularella, hammasratajunalla, johon tosin joutuu jonottamaan kiihkeimpinä turistiaikoina tai sitten voi mennä autolla tai kuten me, bussilla, ylös linnoitukseen asti.
Periltä löytyy monenlaista katseltavaa ja mukavia terasseja tai ravintoloita nautiskella italialaista ruokaa tai alueen mainioita viinejä. Itse vietin matkaseuralaisen syntymäpäiviä peri-italialaisessa Tre Torre -nimisessä pienessä tavernassa syöden paikallisia ruokia vanhan Casimiro-isännän omistamassa paikassa. Ei muuten ollut ollenkaan hassumpi valinta, vaikka paikka itse ei kovinkaan lukuspaikalta näytä ulospäin, mutta sisällä on hieno italialainen sydän.
Alkuruokana "Formaggi bergamaschi nostrani"
Juomina vettä ja hyvää viiniä
Yllästysruokana "Brastato d'asino"
sekä kovinkin paikallinen "Polenta del Bergami con porcihi"
Kävellessä ei suuremmin näkynyt ns. taksitolppia, mutta ravintolaan tai hotelliin voi toki tilata taksin eikä hintakaan ollut päätä huimaava, suunnilleen suomalaista tasoa tai hieman alempi. Monesta Bergamon keskustan hotellista on melko lyhyt matka vaikka kävellä vanhaan kaupunkiin, mutta matka vaatii kuntoa (jyrkät mäet) ja hyviä kävelykenkiä (osin mukulakivetyksiä). Matkan varrella voi sitten tarvittaessa vilvoitella kylmillä juomilla erilaisissa kahviloissa ja tavernoissa, joita löytyy monilta nurkilta.
Alppien läheisyys näkyy Bergamon säässä. Se voi vaihdella vuorokauden aikana suurestikin. Meille aamupäivä usein sinne klo 15 saakka oli aurinkoista ja lämmintä ja sitten tuli ensimmäisinä päivinä virkistävä sade, jona aikana oli hyvä mahdollisuus joko ottaa päikkärit tai ruokailla, vaikkakin nuo italialaisten ruoka-ajat poikkeavat melkoisesti suomalaisista. Lounasaika on todennäköisesti useimmissa paikoissa klo 12 -15, jonka jälkeen moni paikka sulkeutuu. Hyvät ruokapaikat avautuvat taas noin klo 18-19, jolloin italialaiset menevät iltaruualle – mitä nimitystä siitä nyt haluaakaan käyttää – päivällinen vai illallinen – mutta myöhään se kestää jonnekin klo 21-23 saakka.
Bergamosta emme halunneet mennä vuokraamallamme autolla Milanoon, koska sieltä pääsee helposti ja nopeasti ja kaiken lisäksi halvalla junalla Milanoon. 50-60 kilometrin matka taittuu hyvillä junilla nopsaan ja matkalipun saa tupakkakaupasta tai automaateista 4-5 euron hintaan per sivu. Tupakkakaupan lippuun pitää vain sitten muistaa kirjata alalaitaan lipun käyttöpäivä ja aika, ettei joudu konduktöörin kanssa vaikeuksiin. Automaattiliput ostetaan tiettyyn junaan.
Milanossa voi halutessaan mennä parillekin eri asemalle ihan sen mukaan, minne haluaa mennä katselemaan kohteita. Me menimme keskusasemalle, josta on sitten metroyhteydet joka puolella kaupunkia. Metrolipun saa puolellatoista eurolla ja lippu kannattaa ostaa ja säilyttää, jos aikoo päästä asemalta uloskin. Milanossa junalipun ostamisen jälkeen on parikin ei kontrollia: ensimmäinen, kun haluaa mennä junalaiturille ja toinen tietysti junassa.
Milanon kohteet riippuvatkin sitten ihmisestä, mitä hän haluaa katsoa. Kirkkoja, museoita ja muita museaalisia kohteita riittää. Kauniita turistien täyttämiä aukioita, piazzoja ja kauppoja myös. Jos haluaa ostaa ja rahaa löytyy voi käydä ostamassa vaikka 500 euron paidan tai 2000 euron vyölaukun Pradalta tai jotain muuta Louis Vuttonilta yhdessä maailman vanhimmista kauppakeskuksista, Galleria Vittorio Emanuele II:sta, joka jo sellaisenaan ilman ostoksiakin on näkemisen arvoinen kohde. Lähellä sijaitsee lisäksi useita ”must-paikkoja”, kuten vaikka tunnettu goottilastyylinen roomalaiskatolinen Euroopan toiseksi suurin katedraali Duomo tai varsin arkisen näköinen maailmankuulu teatteritalo Teatro alla Skala. Duomoon pääsee sisälle ilmaiseksi jonottamalla ja sisälle mahtuu 40 000 ihmistä.
Junia menee Milanosta Bergamoon tai toisinpäin yleensä noin kerran tunnissa ja suomalaisten ruuhka-aika klo 15-16 ei päde Italiassa. Ruuhkat ovat siellä joka-aikaisia ja suurin ruuhka myöhemmin, sillä useat paikat ovat siestan aikaan klo 13-15 kiinni ja työpäivä kestää sitten myöhempään. Junissa on tunnelmaa ja matkustajat monenkirjavia alkaen sisilialaisesta mamasta, joka huutaa kovalla äänellä kaikki asiansa kaikille ja päätyen maahanmuuttajanuoriin, jotka juoksevat konduktööriä pakoon sen ainoan, jolla on matkalippu, puhelimessa antamien ohjeiden mukaan. Maassa lienee kohtuullinen määrä myös taskuvarkaita, joten tietty varovaisuus on joka paikassa tarpeen ja kännykän tai rahakukkaron tai laukun sijainti ja näkyvyys kannattaa katsoa tarkkaan. Myös terve varovaisuus joka paikassa on pelkästään hyväksi, vaikka ei meillä koko aikana silti mitään turvattomuuden tunnetta ollut.
Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja nettihoukka@gmail.com
Suomeenkin ovat rantautuneet maakuntien pikkukentille jotkut ns. halpalentoyhtiöt, joten auton parkkeeraaminen ja matkustaminen – mikäli sattuu asumaan lähellä kenttää tai jos siellä asuu sukulaisia / tuttuja – on helppoa ja hieman vaivattomampaa, kuin ainainen matkustaminen ensin Helsinki-Vantaan kentälle ja sieltä edelleen kohteeseen. Matkustamisaika lyhenee tämän vuoksi maakuntakentiltä huomattavasti ja usein myös ns. kenttärutiinit maakuntakentillä ovat helpompia.
Muutaman vuoden ajan Lappeenrannasta on päässyt suoraan Italiaan ja Kreikkaan Ryan Airin lennoilla. Koneet ovat olleet usein täynnä, sillä Lappeenranta sijaitsee lähellä Venäjän rajaa ja usein koneen matkustajista suurin osa on muita kuin suomalaisia: naapurimaalaisia ja lennon kohdemaan asukkaita.
Olen joskus aiemmin kokeillut saman lentoyhtiön lentoja Tampereelta ja hieman myös muualla Euroopassa. Nyt ajattelin sitten kokeilla Lappeenrantaa, koska kaupungista löytyy mainio majapaikka sukulaisen luota. Ensimmäisenä kokeiluvuorossa oli reitti Lappeenranta – Bergamo, jota tosin mainostetaan kohteen osalta nimellä Milano (Bergamo), vaikka Bergamon Orio al Serion lentokentälle kone menee. Kenttä toimiikin ilmeisesti Italian solmupisteenä Ryan Airille. Milanoon Bergamosta on matkaa vielä maanteitse noin kuutisenkymmentä kilometriä. Ryan Airin lennot ovat halpoja, mutta samalla pitää sanoa, että eivät ne mitenkään mukavia ole noin fyysisenä kokemuksenakaan. Muutoinkin lentoon liittyy monenlaisia erikoisuuksia, joiden tietäminen helpottaa matkaa ja vastaavasti tietämättömyys vaikeuttaa ja hankaloittaa matkustamista. Lento omalla kohdallani varattiin jo ajoissa ja edestakaisen matkan hinta oli jotain vajaat pari sataa euroa kahdelta hengeltä, mutta yhden suunnan voi halvimmillaan tehdä muutamalla kympillä. Sen päälle yhtiön maksupolitiikan mukaan sitten saattaa tulla kaikenlaisia muita maksuja, riippuen mm. matkalaukkujen koosta ja määrästä ja siitä haluatko mennä ensimmäisten joukossa koneeseen ja ottaa ns. kabiinilaukkusi mukaan koneeseen. Hintaero halvimman ja kalleimman lipun välillä onkin sitten melkoinen.
Fyysisesti Ryan Airin lentoistuinten laatu vastaa jossain kuullun termin ”karjankuljetus” tasoa. Ne eivät – ainakaan minun lennollani – taittuneet lepoasentoon, selkämyksessä ei ollut verkkotaskua eikä roskakoria. Matkaseura joutuu istumaan minne sattuu, ellet erikseen maksa viereisistä paikoista. Niitä ei anneta lippua tilatessa, vaikka paikkoja olisi, niistä pitää erikseen maksaa. Sama koskee myös lapsia, jotka joutuvat näin erilleen vanhemmista, ellei asiaa tiedosta lippuja hankkiessa. Koneessa muutos ei enää välttämättä ollenkaan onnistu. Huolimatta noista seikoista matka-ajan ollessa vain noin reilut kolme ja puoli tuntia, ne kestää – ”kun halvalla saa”. Näin voi toki pienentää matkabudjettia, mutta ei se ihan oikeasti kaikille sovi. Hintapolitiikka eriarvoistaa melkoisesti matkustajia. Jos matkaajalla ei ole kielitaitoa tai kielitaitoista seuralaista, matka saattaa vaikeutua ja hankaloitua. Samoin kokemus auttaa matkustamisessa, koska Ryan Airin systeemit kyllä poikkeavat ns. tavanomaisista melkoisesti. Ennen matkaa kannattaa selvittää, mikä on ”Priority” (suomeksi prioriteetti, tärkeysjärjestys) ja mitä se tarkoittaa lipunhankinnassa ja jonotuksessa kentillä. Kas kun kentällä on erikseen jono priority-matkustjille ja erikseen muille ja jos – kuten näytti käyvän useille venäläisille (lähinnä ilmeisen kokemattomuuden, kielitaidon tai röyhkeyden seurauksena) ja suomalaisille vanhuksille (iän ja kokemuksen puuttuessa) – meni väärään jonoon, jonotti siinä puolituntia ja päästyään lipuntarkistukseen passitettiin toisen huomattavasti pitemmän economy-jonon hännille. Siinä ei armoa tunnettu vaikka olisi ollut ikää kuinka paljon vain. Osin syynä olivat mielestäni nytkin nähdyt monet – usein harmi kyllä naapurimaan asukkaiden – röyhkeät etuiluyritykset. Siellä kun tuo jonotuskulttuuri lienee hieman erilainen. Tuollaiset sooloilijat helposti pilaavat käytöksellään kaikkien naapurimaalaisten maineen, mikä jo hieman oli aistittavissa noillakin kentillä. Lento sinänsä on sitten suunnilleen samanlainen kuin kaikkien muidenkin yhtiöiden lennot: erilaisia palveluja tarjotaan, mutta mikään ei ole ilmaista, ei edes kylmä mehu hikiselle ja uupuneelle matkaajalle. Lento lähtee Lappeenrannasta myöhään ja on vielä myöhempään perillä, vaikka kelloa joutuu rukkaamaan tunnin taaksepäin Italian aikaan. Majoituksen löytäminen – jos sitä ei ole ennakkoon varannut – voi olla työlästä Italian Bergamossa puolen yön aikoihin. Se kannattaa siis varata ajoissa etukäteen, vaikkapa netin kautta, josta saa melko edullisesti ns. B&B-majapaikan, johon vielä usein sisältyy haku tai tarvittaessa myös tuonti kentälle.
Käyttämämme majapaikka oli lähellä, omistaja haki kentältä ja toi kentälle seuraavana aamuna, koska auton vuokraaminen päivällä on helpompaa – ja halvempaa – kuin yöllä. Muutoin tuollaisten ”isännöttömien” majapaikkojen kanssa saattaa tulla ongelmia – ei niinkään omistajan kanssa, vaan muiden asukkaiden. Niin kävi meillekin, koska naapurissa asui outoa hillujaporukkaa. Mutta onneksi se oli vain yksi yö ja mukana oli korvatulpat, joita muuten suosittelen muutenkin matkalle aina mukaan.
Auton saa vuokrattua lentokentältä, mutta tämä toimenpide vaatii taas kokemusta tai ainakin kielitaitoa, sillä auto pitää hakea Bergamossa kauempana olevalta parkkialueelta, jonne mennään sinne vievällä lentokenttäbussilla – ja vastaavasti palautettaessa tullaan sillä kentälle takaisin. Auton vuokraus on edullista: meille auto maksoi polttoaineineen viikolta noin sata euroa (emme tosin ajelleet sillä turhaan, vain kohteesta toiseen ja hieman kohteissa, muutoin liikuimme pyörillä tai jalkaisin tai julkisilla suurissa kaupungeissa). Vuokraus ja auton luovutus takaisin tapahtuu tuttuun tyyliin tankki täytenä. Bergamossa kannattaa luovutuspaikka merkitä navigaattoriin tai puhelimeen, koska sinne paluu ei ole ihan helpoin reitti. Navigaattori on muutenkin oiva väline autoon mukaan otettavaksi jo Suomesta.
Italialaiseen tyyliin auton kunto katsottiin päällisin puolin ja palauttaessa ei ollut mitään ongelmia. Vuokraaja ottaa luottokortilta (joka on vuokrattaessa välttämätön) 800 euron pantin, jota ei veloiteta, jos auto on palautettaessa kunnossa. Liikennekulttuuri on Italiassa eteläeurooppalaista, joten siihen tottumattoman kannattaa ottaa autoon hyvä vakuutus, joka tosin sitten nostaa hintaa jonkin verran, mutta turvaa kolareissa tai vaikka auton varkaustapauksessa kulut. Meillä oli ns. basic-vakuutus, jonka mukaan kolarissa olisin (ainoana kuljettajana muuten, kuljettajien lukumääräkin kun maksaa) joutunut maksamaan 1500 euroa itse. Mutta onneksi tuo liikenne oli omalle mielenlaadulle ihan sopivaa. Siitä ja myös kohteista Pohjois-Italiassa ehkä jotain myöhemmin seuraavissa blogeissa.
Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja nettihoukka@gmail.com
Valamon luostari Heinävedellä 6.5.2018. (Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Kesä on alkamassa ja samalla minulla alkaa matkailukausi. Otin oman matkailuautoni jälleen pois talvitallista ja laitoin sen Trafin sivuilla liikennekäyttöön – eli aloin jälleen maksamaan auton veroja ja vakuutuksia täysimääräisinä. Heti ensimmäiseksi tein muutaman kymmenen kilometrin lenkin totutellakseni jälleen pikkuauton jälkeen isompaan autoon ja erilaisiin hallintalaitteisiin. Seuraavana päivänä aloitin jo ensimmäisen matkani, jonka tarkoituksena on tietysti virkistäytyä, mutta myös tehdä näitä blogijuttuja, sekä katsoa, että auton kaikki paikat ja toiminnot ovat talviseisokin jälkeen kunnossa. Matka suuntautui turvallisesti Pohjois-Karjalaan ja ensimmäisenä kohteena oli tuttu ja monesti vierailemani kohde, Heinäveden Valamon luostari, jossa kävin kuvaamassa erästä tiettyä ja erityistä huonetta. Kaksikymmentä viisi vuotta sitten otettiin Heinäveden Valamossa käyttöön veljestön ruokala, Trapesa, joka oli silloin ja on yhä varsinainen kokonnaistaideteos ja samalla harvinainen kokonaisuus lajissaan. Vastaavia seinämaalauksin koristeltuja ruokaloita ei Trapesan valmistumisen aikaan ollut Venäjällä säilynyt yhtään. Vain Kreikassa ja Balkanilla löytyi joitain koristeltuja ruokaltiloja, muttei sielläkään kovin runsain mitoin.
Yleiskuva Trapesasta. (Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Erityiseksi taideteokseksi Heinäveden Valamon Trapesan tekee myös se, että sen on maalannut arvostettu ikonimaalari, toisinaan jopa seuraavaksi Rubleviksikin nimitetty, venäläinen, vai lieneenkö ukrainalainen munkki, arkkimandriitta Zinon. Hänen töitään on ylistetty ja kehuttu runsaasti. Itse taiteilijan elämä on kuitenkin tietääkseni ollut melko kuoppainen, koska joko toisten kateudesta tai sitten maalarin oman toiminnan vuoksi, hän ainakin jossain vaiheessa jotui ns. sivuraiteelle ja syrjään huomattavista maalaustöistä. Mutta se ei vähennä teoksen arvoa ja merkittävyyttä, melkeinpä päinvastoin. Arkkimandriitta Zinonilla oli vankat taideopinnot taustanaan Ukrainassa Odessan taidekoulusta ja hän toteutti tuon Heinäveden Valamon työn 1990-luvun alupuolella yhdessä apurinsa, silloisen noviisi Dimitrin, kanssa. Samaan aikaan ruokatilaan oli tilattu ja sinne asennettiin Zinonin taidekoulun aikaiselta opiskelutoverilta Viktor Tatarenkolta erikoiset kiilleliuskaikkunat, jotka siis asennettiin ikkunoihin normaalin lasin paikalle.
Kiilleliuskaikkunat seinämaalauksen molemmin puolin. (Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Noiden ”eksoottisten” ikkunoiden kautta sisään ruokailutilaan pääsee vain taittunutta harmaata valoa ja ne toimivat erinomaisina näköesteinä ulos niin, etteivät ulkona liikkuvat luostarin vieraat näe sisälle. Samalla sanotaan, että hieman hämärä valaistus ruokailutilassa auttaa veljestöä pääsemään paremmin rukouksen, ymmärryksen ja sisäisen hiljaisuuden tilaan.
Tunnelmallista valoa Trapesassa. (Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Kauniisti holvattu ja maalauksin koristeltu ruokailutila ei kuulun ns. avoimiin turistikohteisiin luostarissa. Sinne ei normaalioloissa pääse, eikä sinne saa mennä kuin luvan perästä. Siksi laitan tänne luvan saatuani joitain kuvia nähtäväksi ja lopussa on lisäksi ns. 360 asteen kuva ruokailutilasta, jossa sitä voi tarkastelle hiirtä liikuttamalla lattiasta kattoon koko huone ympäri. Klikkaa oheinen linkki auki:
Koska tila ei ole kovin suuri ja pintaa on rajoitetusti, maalari kertoi maalanneensa kattoon ns. Deesis-ryhmän niin, että idässä on Kristus muistuttamassa munkeille velvollisuudesta seurata Kristusta teoissa ja ajatuksin. Etelä- ja pohjoissivuille on kuvattu ylienkelit kertomaan, että munkin elämän tulee olla enkelielämän kaltaista. Länsipuolelle on taas maalattu Johannes Edelläkävijä (Kastaja), joka on kaikkien munkkien taivaallinen suojelija.
Kristuksen kuva löytyy katosta. (Kuvat (c) Hannu Pyykkönen) Vastapäätä Kristusta on Johannes Kastaja
Valamon luostari on oivallinen matkakohde matkailuautoilijoille ja muillekin, vaikkapa ryhmissä tai yksinään matkaaville. Matkailuautoilijoille on rakennettu parin sadan metrin päähän ennen luostaria, sillan korvaan venesataman yhteyteen pieni ”stellplaz”, vapaa parkkialue omine ”piltuunoineen”, jossa voi tarvittaessa vaikka yöpyä ilmaiseksi kauniissa maisemissa Juojärven rannalla. Luostarialueelta löytyy matkaajille kaikki välttämättömät palvelut: hotelli, ravintola, kirjasto, näyttelyitä, matkamuistomyymälä ja tietysti, kun luostarissa ollaan kikko. Munkkien hautausmaa sijaitsee muutaman sadan metrin päässä salmen toisella puolella ja on myös katsomisen arvoinen ja vaikuttava paikka. Ja luonnossa liikkuville löytyy alueelta myös sopivia luontopolkuja eksoottisissa maisemissa.
Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja nettihoukka@gmail.com
Pitkän ja tylsän talven jälkeen on usein hieman pöllähtänyt olo. Halu tehdä jotain muutoksia omassa elämässä on silloin suuri, mutta taito ja kyky tehdä niitä taitaa kuitenkin vuosi vuodelta iän karttuessa heiketä. Mutta aina voi yrittää, josko joskus onnistuisi. Tänä keväänä moni asia on jälleen tuntunut – jos nyt ei raskaalta – niin ainakin jossain määrin tylsältä tai ihan mälsältä. Siksi on hyvä välillä siivota päänsisusta ja kalustaa se uudelleen. Vanhuus ei näemmä tule ihan yksin. Siihen kuulunee sitten tällainenkin. Matkustaminen on minulle sellaista, joka yleensä edesauttaa tuota muutosprosessia. Kun en vielä ole ottanut matkailuautoani käyttöön, kävin pikkuautolla äskettäin tapaamassa vunukoitani, lapsenlapsia, ja kerroin heidän äidilleen näitä ”suunnitelmiani” lähteä kohta ajelemaan nyt, kun vielä osaan ja voin. Kauaa en varmaan enää voi, vaikka osaisinkin. Miniäni kysyi, minne ajattelin lähteä ja vastaukseni oli, etten tiedä, katson sitten ajellessa, minne mieli tekee. Näin olen viime vuosia ajellut suurimmaksi osaksi ja ns. matkasuunnitelma menee matkan aikana, jos ei nyt ihan päivittäin niin melkein, uusiksi. Matkalla ei useinkaan ole tiukkaa aikarajaa – milloin alkaa, milloin päättyy – ja kohdekin vaihtelee tai muuttuu ajatusten, halujen tai tarpeiden mukaan ja jossain kohteessa viivyn niin kauan, kun hyvältä tuntuu. Matkailuautoni on vielä tallissa, mutta ajatus on ottaa se sieltä ulos ja laittaa ns. liikennekäyttöön heti, kun yöpakkaset hieman laantuvat. Matkajalkaani on kuitenkin jo kovastikin kutittanut pitkän talven nyhjääminen kotona ja siksi olen hieman harjoitellut lähtemistä ja ajelemista pikkuautollani.
Viime viikolla kävin Suonenjoella tuttuja tapaamassa, nyt ajelin Lappeenrantaan vunukoita tapaamaan. Tyylilleni uskollisena en tietenkään soitellut, että tulen tai kysellyt saanko tulla. Menin vaan ja jos ovat kotona, hyvä, jos eivät, menen jonnekin muualle.
Nytkin tapasin alkuun vain toisen vunukoistani kotona toinen oli kaverin luona, joten ajelin siinä odotellessani Lappeenrannan ortodoksiselle hautausmaalle, joka on varsin mielenkiintoinen tutustumiskohde kenelle vain. Lappeenrannan maantieteellinen sijainti rajan lähellä on vaikuttanut siihen, että hautausmaa on varsin monikansallinen. Aikanaan rajan sulkeuduttua viime sotien seurauksena Viipuri jäi naapurin puolella. Sen seurauksena sieltä muutti Lappeenrantaankin monia sukuja, jotka ovat sitten jättäneet omat merkkinsä tähän eteläkarjalaiseen kaupunkiin.
Hautausmaalta löytyy todella runsaasti venäjänkielisiä hautakiviä ja -muistomerkkejä. Osassa ei ole ollenkaan ns. latinalaisia kirjaimia, vain kyrillisiä ja haudatuista ei saa helposti selvää, ellei taida niiden lukemista.
Hautausmaan käytävillä on mielenkiintoista kävellä, vaikka ainakin näin keväällä, ne olivat surkeassa kunnossa. Hieman jokatapauksessa ihmetytti hautausmaan muutoinkin huono kunto ja etenkin joidenkin merkittävienkin hautojen huono kunto. Liekö näin yleensä talven jäljiltä.
Mikä sitten tekee haudasta merkittävä? No kaiketi siinä lepäävä ihminen ja hänen historiansa. Lappeenrannassa noita merkittäviä sukuja lienee ollut useitakin ja hautausmaaltakin se erottuu ihan niin kuin elävienkin joukossa. Wolkoffien kauppiassuku näkyi haudoissa niin niiden prameudessa kuin määrässä.
Lappeenrannassa on edelleen nimi Wolkoff (tai uudemmalla tavalla kirjoitettuna Volkov yksinkertaisella tai kaksinkertaisella V-kirjaimella) näkyvissä muuallakin kuin hautausmaalla, sieltä löytyy ainakin museo (Wolkoffin talo) ja ravintola Wolkoff. Suvun vainajiakin löytyy ainakin parilta eri ortodoksiselta hautausmaalta – tältä vielä käytössä olevalta ortodoksiselta hautausmaalta ja vanhalta ja lähes unohdetulta, melko huonossa kunnossa olevalta vanhalta ns. Pallon hautausmaalta.
Lappeenrannasta löytyy toki muittenkin viipurilaisten kauppias- tai käsityöläissukujen merkkejä. Samaisen laajan hautausmaa-alueen, jonka etelälaidassa on ortodoksinen hautausmaa, pohjoislaidasta löytyy yksi Lappeenrannan turistinähtävyyksistä, maineikkaan kauppaneuvos Juho Lallukan (kts. Geni-linkki) muistomerkki, joka alkujaan pystytettiin Viipuriin Ristimäen hautausmaalle, mutta vuonna 1985 se siirrettiin Pamaus-seuran ja Lappeenrannan kaupungin toimesta Lappeenrannan luterilaiselle hautausmaalle. Kyseiselle paikalle se pystytettiin vuonna 1986 elokuun lopussa.
Mutta löytyy Lappeenrannasta muutakin mielenkiintoista hautausmailta, joita siellä on melko monta. Kaikkea en toki ehtinyt tuona lauantaisena ex-tempore-retkelläni katsella tuolla yhdellä hautausmaalla, mutta jotain sentään löysin. Kirjoitin joku aika sitten toisessa blogissani (Pyykkönen) äskettäin Venäjällä Moskovan patriarkaatin toimesta kanonisoidusta eli pyhien joukkoon luetusta suomalaissyntyisestä pyhästä, pappismarttyyri Hristof Varfolomejeffistä. Näitä ortodoksisia suomalaisia tai ainakin kaiketi Suomessa syntyneitä ja osin Suomessa eläneitä pyhiä on viime aikoina tullut esille muitakin. Venäläisiä he kaiketi olivat kansalaisuudeltaan silloisessa Suomen suurruhtinaskunnassa, joka oli osa Venäjää, vaikka Suomessa elivät ja syntyivät. Kuinka suomalaisiksi heidät sitten koetaan, on ihan henkilökohtainen asia. Hristof Varfolomejeffin lisäksi äskettäin laitettiin alulle myös toisen Suomessa osan aikaa vaikuttaneen, myöhemmin Virossa eläneen nunnan, Jekaterina Malkov-Paninan paikallinen kanonisointi. Hänestäkin löytyy lyhyt artikkeli, se on Ortodoksi.netin sivuilla. Joten kyllä Suomestakin näyttää pyhiä löytyvän, vaikkei näköjään suomalaisten toimesta. Saa nähdä, joko näin "100 vuotta kansalaissodasta" -teeman vaikutuksesta saisimme piakkoin ihan omankin suomalaisen pyhän. Hyviä ehdokkaitakin toki olisi muutama. Mutta palaanpa tuohon Varfolomejeffiin ja Lappeenrantaan. Lappeenrannan ortodoksiselta hautausmaalta löytyy useita kyseisen ortodoksisen pyhän lähisukulaisia. Sinne on haudattu hänen 1915 kuollut isänsä rovasti Ioann Varfolomejeff (hautamuistomerkkiin myöhemmin laitetussa laatassa Varfolomejev, kts. Geni-linkki) ja äitinsä ruustinna Marfa (kts. Geni-linkki) sekä toinen lapsenlapsistaan puolisoineen, Vera (laatassa os. Varfolomejew, kts. Geni-linkki) Rischow ja hänen puolisonsa Eric Georg Richow (kts. Geni-linkki). Lisäksi tuosta perhehaudasta löytyy yksi todella merkittävä suomalaisen ortodoksisen kirkon vaikuttaja, Hristosin veli, rovasti Nikolai Valmo (kts. Geni-linkki) ja hänen vaimonsa Zoe (kts. Geni-linkki) ja heidän tyttärensä Tanja (Tatjana) Varhola (kts. Geni-linkki).
Hautamuistomerkki oli hieman huonossa kunnossa. Liekö pysyvästi vai ainoastaan talven jäljiltä, mutta ainakin isä Ioannin rististä oli varsinainen alkuperäinen nimilaatta irti ja roikkui ristissä huolestuttavasti. Ortodoksiset hautausmaat eivät perinteisesti ole mitään ns. hyvinhoidettuja hautausmaita, jossa haudat ovat kauniisti rivissä hiekoitettujen käytävien varrella. Toki sellaisiakin löytyy, mutta usein ainakin vanhat hautausmaat ovat hautoja siellä toisia täällä ja jonkinlainen ”hoitamattomuuden leima” sieltä usein välittyy.
Vanhat kalmistot ovat usein juuri tuollaisia, missä puiset ristit kaatuvat ja maatuvat, polut kasvavat umpeen tai ovat pieniä kinttupolkuja ihmisten jäljiltä. Käytössä olevat seurakuntien hautausmaat sen sijaan ovat usein hoidettuja, mistä löytyy kukkaistutuksia ja komeita hautamuistomerkkejä. Etenkin, jos sukua on vielä hengissä.
Lappeenrannan ortodoksien hautausmaan kunnossapitoa vaikeuttaa varmaan tuo alussa mainitsemani monikulttuurisuus, jonka seurauksena sukulaisia ei joko löydy Suomesta tai suku on ns. ”sammunut”, sukua ei enää löydy hautaa kunnossa pitämään. Silti olisi varmaan hyvä, jos seurakunta jollakin tavalla pitäisi huolta ainakin tuollaisista kulttuurihistoriallisesti merkittävistä haudoista.
Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja nettihoukka@gmail.com
P.S. Joidenkin nimien perässä on linkki, jossa lukee "Geni-linkki" ja se vie sukututkimusohjelmaan nimeltään Geni.com ja linkin kautta voivat ne, joilla on oma profiili ko. ohjelmassa selvittää linkin takana olevan henkilön sukulaissuhteen itseensä.
Joskus tapaa elämän varrella ihmisiä, jotka vain jäävät vahvasti mieleen. Jokin heissä tekee vaikutuksen ja vakuuttaa. Tällaista ihmistä tulee sitten usein jälkeenpäin pohdiskeltua, mikä, kuka, hän olikaan ja mikä oli se asia, joka teki minuun vaikutuksen. Harvemmin tällainen ihminen on vainaa, mutta onpa nyt sekin koettu.
Tapasin hänet viime kesänä ihan sattumoisin. En tiennyt hänen olevan siellä, enkä tuntenut häntä, enkä myöskään ollut kuullut hänestä aiemmin. Hänen nimensä oli Simeon Tuisku. Ainut asia, joka tuli heti mieleeni, oli pohdinta, lieneekö hän poptähti Antti Tuiskun sukulainen – kun samalta suunnalta oli ainakin hänen poikansa, Rovaniemeltä. Mutta Simeonilla tuntui olevan minulle asiaa – jotain tärkeää asiaa, joka ei aivan helpolla sitten avautunutkaan. Simeon kun ei kommunikoinut tällaisella tavallisella tavalla – puhumalla. Kesti kotvan, ennen kuin ymmärsin, mitä Simeon halusi minun tekevän.
Simeon Tuisku ja hänen poikansa Roman kuvattuna 1930-luvulla Laatokan Valamon luostarissa. (Kuva Aamun Koiton sivuilta)
Sitä ennen ennätin kirjoittaa Simeonista yhdessä blogijutussani (”Hiekassa aika katoaa”) ja pääasiaksi siinä nousi jalkaisin ja junalla tehty pyhiinvaellusmatka 1900-luvun alkuvuosina (mahdollisesti 1904) Palestiinaan ja Jerusalemiin pyhiä paikkoja kunnioittamaan ja katsomaan. Mutta ei – ei se tuota ollut, mitä Simeon halusi. Mutta silti ennätin tehdä vielä toisenkin jutun, kun aivan sattumalta ja ennalta mitenkään asiaa aavistamatta Simeon otti taas yhteyttä ja löysin vanhoja lehtiä selatessani sotavuodelta 1944 Simeonin matkakertomuksen tuosta pyhiinvaelluksestaan. Kirjoitin siitäkin jutun tai oikeammin siirsin vain tuon Vieno Levyn kirjoittaman jutun nettiin kaikkien luettavaksi, kun minulla oli siihen lupa. Tämä kertomus (”Pyhiinvaellusmatka Palestiinan pyhille paikoille”) löytyy Ortodoksi.netistä. Mutta ei Simeon laskenut minua näin helpolla. Yhä uudestaan hän halusi kertoa minulle jotakin, joka vielä oli jäänyt kertomatta – ja minä tollo en sitä ollut vielä ymmärtänyt. Mutta antanette anteeksi – keskustelu tällaisen eteerisen, hyvä ettei ihan astraalisen ihmisen kanssa ei ole ainakaan minulle helppoa. Lajitellessani jälleen kerran käyttöömme saamiamme vanhoja ortodoksisia aikakauslehtiä, Aamun Koittoja, hän taas melko näyttävästi ponnahti esille. Kädessäni on vuoden 1965 Aamun Koiton numero 17, jonka kansikuva antoi jo aavistuksen asiasta. Siinä luki alalaidassa: ''Suojärven Hallaselän tšasounan kellot luovutettu Polvijärven Verkkolammille nuorten käyttöön''.
Aamun Koiton nr. 17/1965 kansilehti, jossa tšasounan edessä kuvattuina vasemmalta oikealle Nestor Norppa , isä Olavi Jokio ja ONL:n silloinen toiminnanjohtaja Alvi Houtsonen (Kuva Aamun Koiton sivuilta)
Muistin sopukoista kaivoin esille tiedon, että tuo mainittu Simeon Tuisku oli järjestänyt aikanaan rahankeräyksen, jonka tuotolla sitten rakennettiin hänen kotikylälleen Suojärven Hallaselkään tuo tšasouna. Hämärä muistikuvani on, että tšasouna olisi ollut pyhitetty Joulupukin esikuvalle pyhälle Nikolaos Ihmeidentekijälle.
Hallaselän tšasouna. (Kuvat: Museovirasto)
Kuviakin tuosta tšasounasta löytyy museoviraston kuvapankista. Niitä on tuossa ohessa nyt kaksi kappaletta. Hauskaa että tuo Simeon, joka alkuaan lienee ollut karjalaisittain Semen, oli museoviraston teksteissä mainittu karjalaisittain nimellä Simuna ja tuossa matkakertomuksessa hän oli Simo. Moniniminen mies. Mutta palataanpa tuohon vuoden 1965 Aamun Koittoon ja Polvijärvelle, jossa uusimman 2018 ortodoksisen kirkkokalenterin mukaan sijaitsee yhä leirikeskus. Tämä leirikeskus on muuttanut nimensä, ennen se oli Verkkolammen leirikeskus, nyt Säynelammen Pyhän Johanneksen leirikeskus. Nuoruudessani joskus vierailin partioleirillä Verkkolammella, mutta en muista paljoakaan noista paikoista. Siksipä kyselin asiaa isiltä Paavo Ratilainen ja Pertti Ruotsalainen, kummatkin seurakunnassa useita kymmeniä vuosia vaikuttaneita pappeja.
Verkkolammen leirikeskuksen Pyhän Johannes Kastajan tšasouna. (Kuvat Aamun Koiton sivuilta)
Isä Pertin muistin mukaan Verkkolammella sijaitsi tuossa ohessa olevassa Aamun Koiton kuvissa näkyvä tšasouna, jonka omaa pyhää hän ei enää muistanut. Isä Paavon mukaan tuo tšasouna purettiin joskus 1970-luvun puolenvälin tienoilla. Kummallakaan ei ollut tarkkaa tietoa kellojen kohtalosta. Kellothan oli aikanaan luovutettu Ortodoksisten nuorten liitolle, ONL:lle, ei seurakunnalle. Mutta joka tapauksessa Säynelammen nykyinen Pyhän Johanneksen leirikeskuksen tšasouna Syvälahdentiellä on pyhitetty pyhälle Johannes Venäläiselle ja se ei ole sama tšasouna kuin, mikä oli Verkkolammen leirikeskuksessa. Myös leirikeskuksen omistussuhde vaihteli – isä Paavon mukaan peräti kolme kertaa: välillä Verkkolammen omisti seurakunta välillä ONL ja nykyisin se kuuluu Taipaleen ortodoksiselle seurakunnalle.
Aamun Koiton ylempänä olevan kansikuvan ja sisäsivuilla olevan tekstin mukaan Verkkolammelle lahjoitettiin 1965 Simeon Tuiskun lapsen rovaniemeläisen Rajavartiolaitoksen ylikersantti Roman Tuiskun ja hänen vaimonsa, sairaanhoitaja Pirkko Tuiskun (os. Laitinen) toimesta lehden kansikuvassa näkyvät kolme kirkonkelloa, joihin Aamun Koiton kirjoituksen mukaan oli kellon pintaan kohokirjoituksin merkitty Simeon Tuiskun nimi. Kelloja on lahjoitettu lehden tekstin mukaan kaikkiaan viisi kappaletta ja kuvassa olevat ainakin olivat suurempia kuin kelloja vastaanottaneiden päät, eli melko kookkaita. Aamun Koiton tekstin ja ONL:lta haltuuni saamani Weljekset Friis Oy:n konepajan ja valimon asiakirjan mukaan kellot painoivat 12 – 24 kg / kpl. Asiakirjassa on jopa mainittu kellojen sointiääni. Simeon oli jossain vaiheessa tilannut ja 1950 saanut niistä laskun. Kellot oli toimitettu aluksi Kuopioon arkkipiispa Hermanille rautateitse. Kokonaiskustannuksen silloin (1950) kelloista oli 111 703 vanhaa Suomen markkaa. Kallein kello maksoi hieman yli 26 000 mk ja halvin noin 13 500 mk. Liikevaihtoveroakin maksettiin yli 16 000 mk ja kuljetuslaatikosta sahanpuruineen kolmesataa.
Nykyrahaksi muutettuina nuo hinnat huomioiden inflaatioprosentti ja elinkustannusindeksi vuodesta 1950 vuoteen 2017 rahamuseon laskurin mukaan ovat seuraavat: kokonaiskulut 4 205 euroa, kallein kello noin 979 euroa ja halvin 490 euroa. Ei siis mitään halpaa puuhaa ollenkaan tuolloin 1950-luvulla. Se on ollut melkoinen satsaus kirkon ja nuorison hyväksi. Kellot oli Aamun Koitonkin mukaan teettänyt maanviljelijä Simeon Tuisku omilla varoillaan ja kellot lahjoitettiin tuolloin 1965 ONL:lle lainaksi sillä edellytyksellä, että ne tulevat nuorison innostamiseksi ja opetustarkoituksiin, mutta mikäli joskus Karjala palautetaan takaisin, kellot tulee kiinnittää Suojärven Hallaselän tšasounaan. Lahjakirja ja siihen liittyvät Roman Tuiskun kirje ja tieto kellojen ominaisuuksista on lopussa liitteenä sekä kuvina että uudelleen nettiin editoituna tekstinä. Elämänsä aikana sotien jälkeen Simeon vaikutti rajan tälle puolelle jääneessä Suomessa ilmeisesti Keiteleen Hiekan lähistöllä, jossa asui myös hänen tyttärensä. Tuossa vaiheessa hän vietti vanhuuttaan Konevitsan luostarissa, joka 1940-luvulla oli siirtynyt evakkoon Keiteleen Hiekkaan. Hiekan hautausmaalle hänet on sitten vaimonsa Annan (1881-1946) kanssa haudattu ja poika, Roman (1920-1993), lepää Heinävedellä Valamon luostarin hautausmaalla.
Mielenkiintoista on havaita, että todella paljon oman ortodoksisen kirkon eteen tehneen ihmisen muisto katoaa kuitenkin helposti meiltä maallistuneilta ja osin omasta historiastamme kiinostumattomilta ihmisiltä melko pian. Simeon Tuiskun tarkoitus oli alkuaan varmaan vaalia Suojärven Hautakylän tšasounan muistoa, ja siinä ohessa ehkä hieman omaakin muistoaan noissa kelloissa vielä siirtolaisuudessakin ja kenties vielä hänen kuolemansa jälkeen, mutta oli varsin lähellä, ettei asia jälleen olisi unohtunut ja hautautunut jonnekin arkistojen kätköön ja historian hämäärään.
Kirje [suluissa olevat allekirjoittaneen kommentteja]:
Rovaniemi 17.3.-65
Herra Alvi Houtsonen [ONL:n silloinen toiminnanjohtaja]
Mukana seuraa lainauskirja kirkonkelloista, jotka ovat Kuopiossa Kalevalankatu 41:n [sivussa merkintä Jouko Laitinen] ullakolla. Lähempiä tietoja antaa rva Lilja Laitinen os. Puijonkatu 39 A 16 puh 12168, Kuopio. Mainittu rouva on ortodoksi ja syntyjään Laatokan Salmista.
Liitän myös mukaan laskun, josta näette kellojen painot ja niiden äänet. Kellot on pakattu puulaatikkoon sahanpuruihin. Laskun voi tallettaa lainakirjan mukaan.
Mikäli luulette, että kellot kelpaavat lainakirjassa mainittuun tarkoitukseen, olisi parasta hakea ne ensitilassa, sillä talo, jossa ne ovat, on vaihtanut omistajaa (vaimoni entinen koti).
Toivon, että kelloista olisi siunausta nuorisollemme.
Meilläkin on jo 4 nuorta perheessämme 12 v – 9 kk ikäisiä. Toivottavasti tulevaisuudessa täällää Lapissakin vilkastuisi nuorisotoiminta.
(Notaari Koti Hentunen on nähnyt em. kellot.)
Kunnioittavasti,
Roman Tuisku
[alla merkintä: Johtok. 21.3.65 eli ilmeisesti ONL:N johtokunnan käsittelyn pvm]
---
Lainakirja
Luovutan täten veloituksetta lainaksi Ortodoksiselle Nuorten Liitolle, liiton parhaaksi katsomaansa nuorisoleirin leirikappeliin sijoitettavaksi edesmenneen isäni Simeon Tuiskun hankkimat kirkonkellot viisi (5) kappaletta.
Lainauksen tarkoituksena on nuorison soittotaidon edistäminen ja innostaminen kirkonkellojen soittamiseen.
Kellojen hankkijan tarkoituksena oli sijoittaa kellot Suojärven pitäjän Hallaselän rukoushuoneeseen Karjalan Suomelle palauttamisen jälkeen.
Laina-aika kestää siksi, kunnes kelloja voidaan käyttää hankkijan tarkoittamalla tavalla.
Rovaniemessä maaliskuun 9 pnä 1965
Roman Tuisku
ylikersantti Pohjolankatu 11 B 2, Rovaniemi
Pirkko E Tuisku (os Laitinen)
sairaanhoitaja Pohjolankatu 11 B 2 Rovaniemi
