perjantai 26. toukokuuta 2017

136. Ahvenanmaa ja ortodoksit – asenteita ja arveluja

Ensimmäinen ihan syvemmälle saareen asti ulottuva saapumiseni Ahvenanmaalle oli minulle melkoinen asennekivikko. Monet meistä suomalaisista on melkein rokotettu ajattelemaan varsin erikoisella tavalla suomenruotsalaisista ja eritoten ahvenanmaalaisista – tässä tapauksessa demilitarisoidulla ja itsehallinnollisella suomalaisella alueella asuvista, joilla on iso liuta erilaisia kansainvälisiin sopimuksiin ja siksi myös eduskunnan tekemiin päätöksiin perustuvia erivapauksia – mm. vapautus armeijapalveluksesta – ja silti he haluavat niitä ja itsenäisyyttä lisää. Näinkö se meni!

Jos vaikka vertaa meidän kahta suurta kansallista etnistä vähemmistöryhmää, suomenruotsalaisia ahvenanmaalaisia ja Lapin saamelaisia, on ero näiden etnisten ryhmien kohtelussa ollut melkoinen – kuin yö ja päivä. Siksi lienee jotain aihetta myös kritiikkiin.

Kun laitoin tuohon otsikkoon mukaan vielä ortodoksit, laitoin sen sinne siinä mielessä, että ortodoksit ja ahvenanmaalaiset ovat jollain tavalla samanlaisia mm. siinä, että ns. valtaväestö suhtautuu molempiin ainakin ajoittain erittäin epäluuloisesti, kummeksuen tai jopa lievästi negatiivisesti. Syynä on varmaan vähemmistöasema ja kummallakin vähemmistöryhmällä on lisäksi varsin voimakas identiteetti, joka on jotenkin ristiriidassa enemmistön tavoitteiden tai erilaisen arvomaailman kanssa.

Joku on joskus sanonut – jopa ehkä hieman ilkeästi – että halutessaan tuntea tarkemmin, miltä mustalaisista tuntuu elää Suomessa, kannattaa vierailla Ahvenanmaalla suomalaisena ja puhua vain suomea. Suhtautuminen omaan ruotsinkieliseen etniseen taustaansa ja saavutettuihin erioikeuksiin on kyllä täällä ilmiselvästi erittäin vahvaa, hyvä ettei peräti joissain tapauksissa ihan fanaattista.

Tarkkaan en tuota Ahvenanmaan tilanteen syntymistä muista, mutta erilaisiin konflikteihin ne yleensä ovat liittyneet ja tämän nykyisen sopan syntymisessä oli vahvasti mukana 1920-luvulla YK:n edeltäjä Kansainliitto, joka neuvostossa Ahvenanmaan kysymys joutui Yhdistyneen kuningaskunnan eli periaatteessa Englannin aloitteesta vuonna 1920 käsiteltäväksi. 1921 tehdyn päätöksen mukaan, Ahvenanmaan saaret jäivät vastoin ahvenanmaalaisten enemmistön toiveita Suomen yhteyteen, mutta saarten ruotsinkielisen väestön kansallisuuden, kielen ja kulttuurin turvaamiseksi oli myönnettävä eräitä takeita, jotka Suomen eduskunta hyväksyi lisäyksinä ja muutoksina Ahvenanmaan jo 1920 saamaan laajaan itsehallintoon.

Myös EU on aina välistä laittanut lusikkansa tähän soppaan ja jostain löysin tiedon, että EU:n komissio nosti 2000-luvun alkupuolella kanteen Suomea vastaan EY:n tuomioistuimessa. Komissio oli tyytymätön siihen kuinka yhdenvertaista kohtelua työssä ja ammatissa koskevaa direktiiviä noudatetaan Ahvenanmaalla. EU:n tuomioistuimen mukaan Suomi oli Ahvenanmaalla lyönyt laimin velvoitteensa kohdella tasavertaisesti kaikkia ihmisiä heidän rodullisesta tai etnisestä taustastaan huolimatta. Komissio huomautti 2005 Suomea siitä, ettei yhdenvertaisuusdirektiiviä ole edelleenkään ole pantu täytäntöön Ahvenanmaalla. Suomi on kiistänyt väitteen.

Jopa minua hämmästytti, että ihmiset ihan oikeasti eivät osaa suomea – täällä – Suomessa. Nuori tyttö huokaisi helpotuksesta campingin respassa, kun siirryin suomen käytöstä puhumaan englantia. Vanhan rouvan kanssa ei pärjännyt oikein millään kielellä, kun en ruotsia ”suostunut” puhumaan. Jotenkin tragikoomista, että pärjään tässä osassa Suomea englannilla, mutta en suomella. Minulla ei tosiaankaan olisi mitään mahdollisuuksia muuttaa pysyvästi asumaan Ahvenanmaalle, koska en varmaankaan osaisi riittävän hyvin ruotsia, joka on ainoa (!) virallinen kieli Ahvenanmaalla. Muutakin rajoituksia toki olisi tuon varsin diskriminoivan asumisluvan saamiselle.

Varmaan omassa suhtautumisessani ahvenanmaalaisiin ja kenties laajemminkin suomenruotsinkielisiin on jotain oman ortodoksisen vähemmistöasemani mukanaan tuomaa joko vääristymää tai joiltain osin varmaan myös ymmärrystä vai liekö peräti joskus enemmän ymmärtämättömyyttä tällaisena enemmän tai vähemmän väkisin sopeutumaan ja yhdenmukaistumaan pakotettuun etniseen vähemmistöryhmään kuuluvana. Tiedä tuota sitten!

Mielenkiintoista olisi ihan oikeasti tietää, mitähän ahvenanmaalaiset ajattelevat ortodoksisuudesta. Olen kuullut epämääräisiä puheita siitä, että Ahvenanmaalla on vain kourallinen ortodokseja ja ilmeisesti yksi pappikin. Sekin kertonee osaltaan alueen sulkeutuneisuudesta ja etnisestä kilpikonnapuolustukseen vetäytymisestä. Se, mitä nyt näistä suhteista kerron, on pelkkää kuulopuhetta, joten ottakoon jokainen siitä osan pois tai uskokoon kaiken, jos haluaa. Ihan miten vain.

Ortodoksisia rakennuksia täällä ei liene yhtään. Onkohan koskaan edes ollutkaan? Jos vertaa tätä saarta ja vaikkapa Irlantia ja Englantia suuren mantereen vierellä, täällä ei ilmeisesti koskaan ole ollut mitään – ainakaan – ortodoksista lähetystyötä. Munkit eivät ole käännyttäneet täällä ihmisiä, eivätkä perustaneet luostareita tai kirkkoja. Alue lienee uskonnollisesti varsin homogeeninen protestanttinen.

Jotain ortodoksista täältä kuulemma löytyy: jokin ikonostaasi vai liekö vain joukko ikoneja museosta ja ortodoksisten ihmisten hautoja joltain saarelta. Molempien tausta lienee Venäjän vallan aikana, venäläisyydessä ja mahdollisesti liittyy linnoitustöihin ja sotilaisiin, joita täällä tosin ei ole ollut kuin suurempien sotien aikana sen jälkeen kun alue Krimin sodan päättymisen (1856) jälkeen demilitarisoitiin.
Bomarsundin tykit omalla tavallaan symbolisoivat koko Ahvenanmaan demilitarisointia, mutta niistä mahdollisesti myöhemmin lisää. Kuvassa tykkien ohessa hieno pyöräni ja minä itse läsnä myös varjona.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kirkollisena ortodoksisena alueena tämä saarirykelmä kuuluu nykyään Turun ortodoksiseen seurakuntaan, joka huolehtii omalla tavallaan seudun ortodokseista. Joidenkin puheiden mukaan jumalanpalveluksia on saarella kovin harvoin ja halutessaan sellaiseen, ortodoksit yleensä menevät Turkuun.

Tuo tieto, että Ahvenanmaalla on ortodoksinen pappi, on mielenkiintoinen. Muistelen itse joskus kuulleeni tarinaa eräästä suomalaisesta piispasta, jolla oli – ainakin johonkin aikaan – tapana vihkiä papeiksi, siis ortodoksisiksi diakoneiksi tai papeiksi, ihmisiä hieman noin niin kuin lonkalta ja jossain määrin palkkiona tai ainakin sen tapaisista, kansalle tuntemattomiksi jääneistä syistä. Kyseinen henkilö on joidenkin huhupuheiden mukaan piispallinen versio eräästä julkkispapista, joka humoristisesti kerrotaan ”melkein liittäneen” ortodoksiseen kirkkoon taksikyydin lopuksi ortodoksisuudesta kyselleen taksikuskinkin, joka sitten heti kohta retosti maailmalle olevansa melkein ortodoksi hänkin. Mutta mahtuuhan maailmaan monenlaisia tarinoita.

Tuon ahvenanmaalaisen papin sanotaan joissakin tarinoissa olevan munkki ja joissain tai peräti samoissa tarinoissa entisen toisuskoisen papin, joka ei kuittenkaan tunne yhtään ortodoksista liturgiikkaa eikä siis pysty toimittamaan jumalanpalveluksia. Toivottavasti asia ei ole ihan niin, sillä tuollaisessa tapauksessa se kuulostaisi melkein herjaamiselta – ei niinkään ihmisen herjaamiselta vaan ortodoksisen vakaumuksen ja oikean uskon.

Joten kyllä nämä vähemmistöasemat ja omat pienet etniset taustamme aiheuttavat ja ovat aina aiheuttaneet monenlaisia kertomuksia maailmalla, ja me niitä sitten tällä tavalla eteenpäin ihmetellen levittelemme kuin tyynyn höyheniä tuulessa. Mutta jotain outoa ja kenties perääkin lienee kuitenkin tarinoiden synnyssä. Ja kun siihen lisää tuon tiedon, että palveluksia on saarella usein toimittanut – ainakin aiemmin – muualta, Turun ulkopuolelta, tullut ruotsia osaava ortodoksinen pappi, koska a) oman seurakunnan pappi on vieraskielinen, ei suomenkielinen alkuperältään ja ei osanne oikein paljoakaan ruotsia ja b) saarella asuva pappi ei niitä jostain syystä täällä toimita.

Tällaiseen paikkaan siis minä tulin ja tuota varmaan tarkoitin tuolla asenteisiini liittyvällä kivikolla, josta tekstin alussa mainitsin. Joudun siis kulkemaan kiveltä kivelle ja etsimään sitä oikeaa ja aitoa, kiihkotonta ahvenanmaalaisuutta, jonka toivon edes vähän sieltä löytyvän tällaisen varsin lyhyen, muutaman päivän vierailun aikana. Ortodoksisuutta en usko täältä paljoa löytyvän luultavasti Uspenskin katedraalin tiilien mahdollista syntypaikkaa lukuunottamatta. Tuokin tarinoissa kerrottua asia, tiilien luultu syntypaikka, löytyy muuten ihan majapaikkani vierestä.

Tunnustan rehellisesti, ettei asenteeni asiaan ole ihan kaikista paras. Se saattaa olla jopa hieman vinoutunut tai puolueellinen, mutta nyt ahvenanmaalaisilla on omilla pienillä arkipäivän teoillaan mahdollisuus vaikuttaa sen muuttumiseen, jos niin on. Katsotaan, miten tässä käy!


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja

nettihoukka@gmail.com

2 kommenttia:

Jos/kun kommentoit, tee se omalla nimelläsi. Nimettömät tai nimimerkit eivät kelpaa.