176. Viikinkejä tapaamassa

Viikinki Hans Viktorson.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Lofoottien sää vaihtelee suuresti ja aina eivät edes säätiedotuksetkaan kerro totuutta. Jos koko lomamatkan ajan on kaunis sää – kuten minulla oli pari vuotta sitten – saa olla tosi kiitollinen. Silloin aurinko paistoi koko ajan ja ilma ei suinkaan ollut pakahduttava, vaan mukavan viileä. Tällä toisella matkallani satoi vain yhtenä päivänä hieman enemmän ja silloin olimme osan matkaa sisätiloissa, sillä Lofooteilta löytyy mainio viikinkimuseo Bøstadin Borgista (osoitteesta Prestegårdsveien 59, Bøstad).

Viikinkimuseon sijainti kartalla.
(Klikkaa hiirellä kuvat suuremmiksi)

Museo on auki päivittäin kesällä klo 10-19. Aivan kaupungin lähistöllä, ennen Bøstadia ja museoa, on mainio ilmainen parkkipaikka kaikin herkuin vaikka yöpyä. Siisti vessa, vesiposti ja kemssan tyhjennys löytyy paikalta ja vessaan pääsee ilmaiseksi luottokortin magneettijuovalla.

Museoalue on melko laaja.
(Kuva Hannu Pyykkönen)

Reilun kilometrin päässä museosta löytyy myös useampi viikinkilaiva.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Lofoottien Viikinkimuseossa on maailman suurimmaksi viikinkipäälliköntaloksi mainittu rakennus, näyttelyjä, työpajoja ja puolentoista kilometrin päässä viikinkilaivojakin, yksi isompi ja pari pienempää. Modernissa keskuksessa on kauppa, ravintola ja saniteettitilat ja vaikka vierailijoita on paljon, alue on suuri ja kohteita eri puolella laajaa aluetta. Elokuun alkuun sattuvalla reissulla pääsee mukaan viikinkifestivaaleille (2018 elokuun 8.-12.).

Suuri viikinkipäällikön talo.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Viikinkien lautapeli.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Museo ei suinkaan ole pelkkä turistirysä, vaan se on toteutettu historian tutkijoiden kanssa yhteistyönä mahdollisimman autenttisena, vaikka eipä liene muinaisissa viikinkitaloissa ollut vesivessoja – nyt on. Oppaat ovat pukeutunet ajankohtaan ja rooleihin sopiviin asuihin, työpajoissa työskentelee erilaisia käsityöläisiä, tehden tuon ajan käsitöitä – jopa seppä löytyy pajastaan. Museo on ihan päätien varrella ja vierestä löytyy laaja parkkialue kaikenlaisille autoille henkilöautoista linja-autoihin, matkailuautoja unohtamatta. Silti paikalle kannattaa mennä heti sen avauduttua, silloin ei vielä ole kovinkaan ruuhkaista ja varmasti löytyy parkkipaikka.

Seppä viikinkiajan pajassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Alueelta löydettiin 1980-luvulla viikinkiasutuksen jälkiä ja niiden perusteella on sitten rakennettu tämä upea kohde meille nykyihmisille katseltavaksi ja ihmeteltäväksi. Päälliköntalon paikalla on sijainnut parikin kertaa rakennettu 67-83 metrinen iso talo, jossa asui päällikön heimoa ja toisessa päässä karjaa.

Päälikön talossa on useita suuria huoneita.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tässä hieman videokuvaa viikinkimuseosta:

Lofoten Norway - Amazing Vikinghouse, Viking ship and marked at Lofoten vikingfestival 2015

tai viimevuotiselta (2017) viikinkifestivaaleilta:

Vlog: Lofotr Viking Festival, august 2017

Viikinkimuseoreissuun yhdistimme parikin muuta kohdetta matkallamme keskiyön aurinkoon. Ensin kävimme yhdellä lukuisista Lofoottien suosituista hiekkabiitseistä Hauklandissa, jossa myös tapahtui yksi matkan vaelluksista. Ekahan oli tapahtunut jo ennen Henningsværiä sijainneelle vuorelle, jossa nousua oli noin puoli kilometriä ja maisemat huumaavat. Nyt matka kulki vuoren kiertävää vanhaa tietä pitkin, sillä toiseen päähän, Uttakleiv Beachille on nykyisin rakennettu noin 800 metriä pitkä tunneli – varsinainen kokemus sekin, sillä tunnelissa on vain yksi ajoväylä ja ainakin keskiosaltaan harvassa ohituspaikkoja. Lisäksi tietysti se on melko vilkkaasti liikennöity turistikaudella.

Hauklandin laajoja hiekka biitsejä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Koska hiekkarannat sijaitsevat kaukana ei-missään, paikalliset repivät toimeentulon siitä, mistä se on mahdollista: tuolla Uttakleivissa maksullisesta parkkipaikasta. Hauklandissa se oli ilmaista ja upealle hiekkarannalle pääsi heti parkkipaikalta. Kaiken kaikkiaan noita hiekkabiitsejä on runsaasti Lofooteilla. Viime reissulla en ajellut niitä katselemassa ja luulin, että on vain yksi Rambergissa, missä nytkin vierailimme, mutta onhan noita, kun vain osaa etsiä ja netti kyllä neuvoo niiden paikat. Rambergin ainutlaatuisesta rannasta kerron enemmän seuraavassa blogijutussani.

Norjasta löytyy tunneleita, joissa mahtuu ajamaan vain yksi auto. Mutta onneksi on useita ohituspaikkoja. Tämö tunneli löytyy Hauklandista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Hauklandista suunnistimme vielä ainoan Lofooteilla suoritetun ravintolavierailun jälkeen Nusfjordiin, vanhaan kalastajakylään. Miksi muuten ainoa ravintolavierailu? No siksi, että ainakin juuri tuolla on paljon edullisempaa tehdä ruoka itse autossa kuin syödä tai juoda ravintolassa. Olut maksaa pienessäkin kahvilassa/pubissa helposti 8-10 euroa ja tavallinen pizza 15-20 euroa, kurmeesta (gourmet) nyt sitten puhumattakaan, mitä me aina tehtiin.

Nusfjord on viehättävä pieni kalastajakylä, josta löytyy kahviloita, hiemo rantaterassi, putiikkeja ja autolla pääsee ihan perille asti helposti – jos ei lasketa viimeistä parkkipaikalle menevää seinämäistä ylä-/alamäkeä. Mutta tuurilla voi pysäköidä alempanakin vaikka leipomon edessä, mistä mekin saimme mainioita korvapuusteja.

Nusfjordin kauniita norjalaistaloja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kaikki hienot katsottavat, tutkittavat kohteet eivät suinkaan sijaitse E10-tien varressa, useimpiin pitää poiketa tuolta tieltä. Niin Nusfjordiinkin, mutta se kannattaa. Osa on jopa kävelymatkan päässä ja ne sitten vaativat oman viitseliäisyyden ja hieman kuntoakin, jota minulla nyt ei valitettavasti ole kovinkaan.

Viikinkimuseosta löytyy myös viikinkienkin pitämiä kotielämiä talon ympäriltä. Tätä hevosta kutitti kovasti kaulalta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Lofoottien hyvä puoli matkustamisessa on se, ettei mikään ole kaukana. Se saattaa olla mutkaisen tai mäkisen tien takana tai jopa kävelymatkan päässä, mutta ei kovinkaan kaukana. Minulla oli mukana sähköavusteinen polkupyörä, jolla pitempikin matka taittui helposti ja mäistä ei ollut suurempaa haittaa, alamäistä pelkkää iloa.

Viimeistä edelliseksi yöksi ajelimme sitten jo edellisellä vierailulla tutuksi tulleeseen kohteeseen, Rambergiin, jossa ei kuitenkaan silloin ollut nähtävissä sitä, mikä siellä oli juuri nyt: keskiyön aurinko. Mutta siitä sitten seuraavassa blogissa.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

175. Melkein Venetsiassa, mutta Lofooteilla silti

Paaluille ja veden päälle rakennettu kaupunki on saanut nimityksen Lofoottien Venetsia.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Jo edellisellä matkallani ”eksyin” mielenkiintoiseen pikkukaupunkiin Lofoottien etelärannalle, Henningsværiin. Silloin kuulin paikkaa nimitettävän paikalliseksi Venetsiaksi ja kirjoitinkin silloin Norjan Venetsiasta. Korjataan nyt, kyseessä on tietysti Lofoottien Venetsia.

Henningsvær kartalla.

Paikka lienee saanut moisen kutsumanimen siksi, että sekin on osaksi rakennettu veden rajaan tai oikeastaan osin jopa veden päälle erilaisin puupaaluvirityksin. Joka kerta vieraillessani ihmettelen, mitenkähän kauan tuollaiset rakennelmat kestävät ja kuinka usein ne pitää uusia.

Ennen Henningsvearia piti nousta vuorelle. Toinen jäi autovahdiksi. Arvaa kumpi.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Mutta ennen kaupunkiin saapumista oli edessä hikinen urakka – ainakin toiselle meistä matkaajista, sillä siellä sijaitsi yksi suosittu vaellus- ja kiipeilykohde. Vuoren nimestä ei ole varmaa muistitietoa, se saattaa olla Festvågtind ja se sijaitsee siis ihan lähellä tuota Henningsværin kaupunkia, kohta kaupunkiin tuovan sillan takana. Nousua sanottiin jossain olevan reilut puoli kilometriä ja kumma kyllä reitti oli merkitty helpoksi, vaikka melkoiselta louhikolta se näytti.

Näkymä Atlantille ja Henningsværiin.
(Kuva © Pyykkönen)

Vain toinen meistä matkaajista lähti kiipeämään, toinen jäi autovahdiksi. Kumpihan lie jäänyt? Mutta joka tapauksessa huipulta – jossa muuten oli myös kaunis vuoristolampi – saatiin kauniita kuvia Atlantista, Länsivuonosta, vuoresta ja Henningsværistä. Näkyypä yhdessä kuvassa matkailuautokin valkoisena pisteenä, mutta siitä ei kuitenkaan erota, kuka jäi vahtiin.

Tuolla se jossain on - se kiipeäjä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Reilun tunnin, ehkä parin tunnin kiipeilyn jälkeen jatkoimme matkaa sillalle, joka oli sen verran kapea, että sen molempiin päihin oli laitettu liikennevalot ohjaamaan sillalle vain yhden suuntaiset liikenneväylät. Ei sinne kahta autoa rinnakkain olisi mahtunutkaan. Valojen vaihteluväli ja sillalle nousun jyrkkyys aiheutti toisinaan sen, että pyöräilijät eivät ennättäneet ajaa siltaa valojen aikana ja siellä tapahtui silloin yllättäviä kohtaamisia.

Itse kaupunki oli mielestäni hieman taantunut edellisestä vierailusta. Se vaikutti hieman sotkuisemmalta ja jäi sellainen tunne, että alkuasukkaat – norjalaiset – olivat häipyneet kaupungista ja paikkaa pyörittivät muualta tulleet enemmän bisnesmielellä kuin sydämellä. Mutta tiedä häntä, oliko oikeasti noin.

Veneet ovat oleellinen osa Henningsvearia.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Autolle oli vaikea löytää parkkipaikkaa, koska keskustan paikat olivat varatut henkilökunnalle tai asiakkaille. Mutta satamasta löytyi, eikä siitä ollut pitkä matka kävellä katsomaan vaikka koko kaupunki läpi. Veneitä ja laivoja Henningsværissä on runsaasti, onhan paikka meren rannalla ja todennäköisesti ainakin ennen on harrastettu kalastusta, nyt ehkä enemmän muuta. Kadun varressa ollut imoitus veneen vuokraamisesta huvitti. Meillä vuokrataan autoja, Henningsværissä veneitä.

Näinkin oleellinen osa ...
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kaupungissa on hieman villin pohjolan tunnelmaa. Arctic Hotell.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Jo edellisellä kerralla tyylillään ”hurmannut” Arctic Hotel oli paikoillaan villistä pohjolasta muistuttamassa ja sieltä olisi varmaan saanut huoneenkin varmaan noin 150 euron hintaan per huone. Tosin se lienee kuumimpaan sesonkiaikaan täynnä ja huone kannattaa silloin varata ajoissa. Me emme matkailuauton kanssa huonetta tarvinneet, emme edes maksullista paikkaa autolle.

Puskaparkissa Atlantin rannalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ensimmäistä kertaa tällä reissulla yövyimme seuraavan yön ns. puskaparkissa, tien varrella sijainneella parkkipaikalla Atlantin rannalla katsellen terassiltamme Länsivuonoa. Jossain vaiheessa alkuyötä viereen kurvasi vanha hippimäisin kukkakuvin koristeltu hollantilainen kleinbussi-volkkari ja siinä me sitten yövyttiin koko konkkaroikka kaikessa rauhassa. Tosin vain meiltä tuli enemmän ääntä, kun viihdytimme aluetta ainutkertaisella ukulelemusiikilla.

Katso vielä ammattilaisen tekemä video Lofooteista. Tekijä on Stefan Zimmermann.

Beautiful Lofoten (Norway / Arctic Circle)
(Video © Stefan Zimmermann)

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

174. Viimein Lofooteilla

Alkumatkamme oli hieman urakointia. Ajoimme ensin yöksi Haukiputaalle mainioon SFC-paikkaan Rantasarkaan. Olen yöpynyt siellä aikaisemminkin ja joka kerta saanut hyvää, iloista ja ystävällistä palvelua. Siellä on asenne kohdallaan. Rantasarasta urakoimme seuraavana päivänä vielä Abiskoon, josta jatkoimme kolmantena päivänä Norjaan ja aloitimme Lofoottien retkemme Ofotvuonon päästä Bjerkvikistä, paikasta, joka toi mieleen erään norjalaisen terroristin nimen melkein samankaltaisuudellaan.

Lofoottien kuvauksellisen kauniita siltoja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tiet alkoivat Lofooteilla hieman kaventua ja mutkistua, kun ajelimme vuonon rantoja pitkin kauniista maisemista nauttien kohti paikallista ”suurkaupunkia”, reilun 20 000 asukkaan saaristokaupunkia, Harstadia, joka sijaitsee Atlantin tai oikeammin kai sen yhden osan, Norjanmeren rannikolla Lofoottien saariryhmän pohjoisosassa. Viehättävän pikkukaupungin jälkeen jatkoimme matkaa, koska ”perille”, Lofoottien pohjoisimpaan osaan (riippuen kai siitäkin, mitä Lofootteihin katsotaan kuuluvan), Andøyan saaren kaukaisimppaa kärkeen, Andenesiin, oli vielä varsin mutkikas ja melko pitkäkin matka.

Matkalla tosin huomasimme, että kyllä näihin maisemiin pääsisi lentokoneellakin, sillä siellä täällä matkamme aikana jatkossakin näimme pieniä ja toimivia lentokenttiä varsin vaikeissakin vuoristomaastoissa. Yksi sellainen oli Harstadin lähistöllä.

Vuonoja Lofooteilla ylitetään kahdella tavalla: lautoilla ja siltoja pitkin ja alitetaan yhdellä tavalla: tunnelissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Andenesissä oli paljon muitakin matkailijoita. Ensin jonotimme jonkin aikaa campingalueen respan luukulla, maksoimme paikasta kohtuullisen hinnan ilman varmaa tietoa, onko paikassa sähkömahdollisuus, jonka myös maksettiin luukulla. Satuimme tulemaan alueelle siihen aikaan, kun muutkin tulivat ja paikan haku oli yhdenlaista ”tiikerinmetsästystä” kuskin jonottaessa ja maksaessa paikkaa, purkkiorja metsästi hyvää paikkaa autolle.

Hieman hankalaa maastoa matkailuautoille löytää hyvä majapaikka.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Paikat oli vain osin merkittyjä, pysäköidä sai käytännöllisesti katsoen minne vain. Paikat olivat suurimmaksi osaksi melko vaikeamaastoista, kumpuilevaa ja kuoppia täynnä olevaa nurmikkoa, joka sateella on todella liukas ja upottava. Sähkötolppia oli harvakseltaan ja niissä oli vain kaksi pistorasiaa – sukoja muuten siis vielä siellä ainakin. Ihmiset olivat vetäneet roikkia sieltä täältä, mistä nyt sähköä sattui saamaan. Meillekin oli vaikeaa löytää paikka, jossa sähköä olisi saanut ilman kymmenien metrien roikan vetoa.

Aina konstit löydetään.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Viimein löysimme ”paikan” huoltorakennuksen viereltä ja saimme virtaa – hups – pyykinpesuhuoneesta ikkunan kautta. No eipä ollut pitkä matka vessaan eikä asioiden pesuun ja näköalakin merelle oli kohtuullinen. Mutta kuitenkin …

Alue tuli illan mittaan tupaten täyteen autoja, vaunuja ja telttoja – seassa maastoon tarkoitettuja monsteri-kuorma-auto- matkailuautojakin. Kansallisuuksien kirjo oli melkoinen, seassa joku suomalainenkin. Paikka tarjosi mahdollisuuden – tosin varsin suolaiseen hintaan, kuten yleensä Norjassa – veneillä tehtävään valassafariin, jos sellaista mieli. Emme tälläkään kertaa lähteneet mukaan.

Hiekkarannoissa löytyy.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Andenes oli mukavan kaunis paikka jossain ”ei-missään”, keskellä merta, melko pitkän ja ainakin osin tylsänkin ajomatkan päässä, joka pois mentäessä piti vielä ajaa toiseen kertaan. Mutta silti siellä kannatti kai käydä – kokemus se oli tuokin. Jatkomatkalle oli tarjolla kaksi tietä – toinen lautalla toinen ei. Valitsimme lauttavaihtoehdon. Jälleen kerran totesin tyytyväisenä, että autossani on 120 litran polttoainesäiliö. Polttoaineasemia oli toki, mutta ei kovin tiheässä ja kaikki eivät edes aina aukikaan.

Myös maisemissa löytyy.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tuo lauttavaihtoehto oli valittavana myös jo aikaisemmin Harstadista Andenesiin mentäessä, sillä sinne pääsi joko suoraan lautalla lahti ylittäen tai kiertäen lahti teitä pitkin. Lautat eivät Norjassa maksa maltaita, yleensä tuollainen melko lyhyt (mutta suomalaisittain pitkä) lauttamatka maksoi kympin (€) luokkaa autolta ja kahdelta ihmiseltä. Nyt valitsimme siis jälleen lautan, kun katselimme kauniin Hadseløyan saaren ja menimme lautalla Melbusta Fiskebøliin ja suuntasimme automme kohti Henningsværia, Lofoottien Venetsiaksikin sanottua pikkukaupunkia.

Aamiainen Atlantin rannalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Matka Henningsværiin menee suurimman osan aikaa Lofootit halkovaa E10-tietä pitkin, mutta jossain vaiheessa siltä pitää poiketa kapealle ja tosi mutkaiselle, mutta niin kauniille tielle nr. 816. Sillä tiellä ei hurjastella, sillä suurimmaksi osaksi tiellä ei voi ohittaa kuin ohituspaikoilla, joita onneksi on runsaasti. Ja parhaaseen loma-aikaan vastaan tulee autoja runsaasti – isojakin.

Luoja on koristellut tienvieret heittelemällä sinne joukoittain auton kokoisia tai suurempia ja pienempiä kiviä. Tiellä on kauniita kaarevia siltoja, joihin – yli päästäkseen – on otettava melkein vauhtia, että pääsee sillan lakipisteen yli. Ne ovat korkealla, jotta suuretkin laivat mahtuvat hyvin alitse. Sillat Lofooteilla ovat mielestäni melkein taideteoksia ja suomalaiselle lähes eksoottisia kokemuksia. Osalle siltoja mahtuu kaksikin autoa eli liikenne on kaksisuuntaista, osalle vain yksi ja niissä on onneksi liikennevalot molemmissa päissä, ettei tarvitse peruutella. Silti sillalla vastaan saattaa tulla vaikka hitaampia polkupyöräilijöitä, jotka eivät ennätä ajaa siltaa säädetyssä ajassa.

Siltoja riittää.
(Video © Hannu Pyykkönen)

Lofoottien sillat olivat ainakin minulle jatkuva ihastelun kohde, niin taidokkaasti tehtyjä nuo komeat sillat olivat. Ja niitä siellä riittää. Saaresta saareen hypellään siltoja pitkin, mutta mentiin yksi väli vuonon pohjassakin pari kilometriä pitkää tunnelia – ensin kilometri yllättävän jyrkkää alamäkeä ja sitten toinen ylämäkeä – outo kokemus. Tunneleissa Lofooteilla saa tai joutuu ajamaan kilometritolkulla pituuksien vaihdellessa muutamasta sadasta metristä useisiin kilometreihin. Sillat eivät aina ole perinteisesti suoria tienpätkiä, monesti niissä on alussa tai lopussa mielenkiintoinen kiemuramutka. Siltojen pituudetkin ovat siellä ihan toista luokkaa kuin meillä kotomaassa.

Henningsværiin mentäessä siltojakin on, kuten todella kauniita tieosuuksia, jossa voi toki pysähdellä parkkipaikoilla tai vaikka yöpyä Atlantin rannalla, kuten me teimme. Mutta siitä ja muustakin seuraavassa blogissa.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

173. Matkalla Lofooteille – Abisko Ruotsin Lapissa

Abiskon maisemia Ruotsissa.
(Kuva © Pyykkönen)

Ruotsin Lapissa on kuuluisa ja suorittu vaellusreitti Kungsleden, joka lienee kaiken kaikkiaan yli 400 kilometriä pitkä vaellusreitti Pohjois-Ruotsin alueella läpi läntisen ja pohjoisen (Ruotsin) Lapin. Jos haluaa vaeltaa koko reitin tai vaikka parhaimmat osat siitä, siellä voi nähdä Ruotsin korkeimman vuoren Kebnekaisen tai kauniin Abiskon kansallispuiston alueen.

Abiskon sijainti kartalla.
(Kuva suurenee klikkaamlla sitä hiirellä)

Abiskoon pääsee autolla Suomesta Tornion ja Haaparannan kautta, kun ajelee Ruotsin Lappiin noin neljä ja puolisataa kilometriä Haaparannasta eli reilut viisi tuntia kohti pohjoista ja Abiskoa.

Maisema Fjället-hotellilta Abiskossa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Abisko eli pohjoissaamen kielellä Ábeskovvu, Rákkasorda, Kiirunan kunnassa sijaitseva taajama, jonne pääsee niin autolla kuin junallakin, koska Kiiruna-Narvik -malmirata kulkee sen kautta ja se sijaitsee E10-tien varrella. Alueella sijaitsee 1909 perustettu laaja Abiskon kansallispuisto, joka rajoittuu mm. Tornio-järveen ja se sijaitsee noin 200 kilometriä napapiirin pohjoispuolella. Kansallispuisto oli aikanaan 110 vuotta sitten ensimmäisiä Euroopassa, kun Ruotsiin perustettiin silloin niitä yhdeksän kappaletta ja muualla Euroopassa ei niitä ollut vielä yhtään.

Matkalla Abiskossa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Matkailuautoilijalle Ruotsin Lappi ja vaikka tuo Abiskon alue ei ainakaan minun mielestäni ole kaikista parhaita aluetta ajatellen edullista ja toimivaa majoittumista. Jotkut muut palvelut sitten saattavat olla osin parempiakin kuin Suomessa, vaikkapa vesihuolto, mutta Ruotsissa selvästikin ovat tiukemmat säädökset ns. puskaparkkeeraamiseen. En kuitenkaan itse sitä suuremmin harrasta, niin eipä tuo minua suuresti siis haittaakaan.

Abiskon maisemia.
(Kuva © Pyykkönen)

Toki sieltä löytyy paikkoja puskaparkkeeraamiseen ja tienvarret ovat sesongin aikaan täynnä vaeltajien henkilöautoja ja löytyyhän sieltä toki hotellitasoisia majoituspaikkojakin hienohelmoille, jos niitä haluavat. Mutta tuollainen ”normaali” puskaparkkeeraaminen ei liene kaikista helpointa siellä juuri tuon kansallispuiston ja suositun vaellusreitin läheisyyden vuoksi. Viranomaiset ja luonnonsuojeluväki ovat joutuneet rajoittamaan majoittumisia villeillä pysäköintialueilla roskaamisen ja muiden ympäristöhaittojen vuoksi. Joitakin paikkoja löytyy ja ne ovat sesonkiaikaan yleensä jokseenkin täynnä.

Ruotsin Lapista löytyy kuitenkin vielä runsaasti sellaisia tienvarsiparkkipaikkoja, joissa pysähtyminen on rajoitettu neljään tuntiin.

Abiskon turistikeskuksesta löytyy luonnontieteellinen museo ja kansallispuiston infokeskus, jossa on paljon tietoa alueesta, sen luonnosta ja vaikka vaellusreiteistä. Keskuksessa palvelevat kielitaitoiset oppaat ja sieltä saa monenlaista tietoa alueesta joskus jopa suomeksi.

Abiskossa sijaitseva Fjälletin hieman tympeä campingalue.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Turistikeskuksen lähellä, muutama kilometri Norjaan päin sijaitsee suuri tunturihotelli, jonka yhteydessä on myös laaja camping-alue matkailuautoille ja -vaunuille. Alueella on toki palvelujakin matkailuautoilijoille, mutta enemmän alue on tehty hotellimatkaajille, kesäaikaan vaellukselle lähteville ruotsalaisille. Matkailuautopaikat saattavat pahimmillaan sijaita kaukanakin huoltorakennuksista, hotellille vievän tien toisella puolella ja melko kaukana hotellista, jossa on enemmän palveluja, koska parhaat paikat ovat yleensä varattuja.

Paikalliset alueiden omat nettiyhteydet (Wi-Fi) eivät ole koko aikana kummallakaan matkalla tyydyttäneet siellä, eikä oikein muuallakaan reitin varrella, mutta ne voi aina kiertää omalla toimivalla ja mahdollisesti halvalla liittymällä. Siihen kannattaa aina hieman satsata aikaa ja ajatusta, kun sinne päin suunnistaa.

Aluetta siis ”hallitsee” jossain määrin ilmeisesti laajempaan ketjuun kuuluva Björkliedenissä sijaitseva hotelli Fjellet, jonka respassa sijaitsee myös camping-alueen ilmoittautuminen. Hotellissa ja sen lähialueella on monia palveluja, joita ei alempaa, muutaman sadan metrin päässä olevalta camping-alueelta löydy. Hotelli lienee kesäisin vaeltajien hotelli, talvisin kenties alueella sijaitsevien hiihto- ja laskettelukeskuksien majoituspaikka. Meillä oli hieman häikkää huoltorakennuksen koodiavaimissa, joilla emme sitten päässeetkään illalla tai edes aamulla suihkuun, kun avain ei jostain syystä toiminut. Respassa nostelivat vain kulmiaan, kun asiasta heille kerrottiin.

Itse en – rehellisesti sanoen – suuresti innostunut Abiskosta. Infokeskus oli hyvä, sieltä sai paljonkin tietoa, jos halusi, mutta joku tuossa ”turistikeskuksessa” ja hotellin campingalueessa tökki sen verran, etten mene sinne muutoin, kuin ehkä ohi ajaessa pissille.

Kattejokkin "slummialue" Norjan rajan läheisyydessä Ruotsissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Abiskosta hieman – muutama kilometri pohjoiseen – sijaitsee Kattejokkin alue, missä on Norjaa ja norjalaisia ajatellen mm. edullinen rajakauppa ja suuri slummimainen ”konttikylä”. Se on mahdollisesti jonkinlainen kausipaikkalaisten keskus, jossa osa majapaikoista on asuntovaunuja, osa konteista rakennettuja ”loma-asumuksia”. Hyvä kauppa siellä on, mutta varsin yksioikoinen palvelu. Norjan rajalle siitä on noin kahdeksan kilometriä ja paikka on viimeinen ns. halpa ostospaikka täydentää ruoka- ja juomavarastoja ennen kallista Norjaa. Siitä sitten kohta alkaakin Lofootit ja ihan erilainen maisema ja reitti, mutta siitä enemmän seuraavassa blogijutussani.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

172. Jälleen Lofooteille

Vuoden 2018 Lofootti-retken reitti suunnilleen - hieman yli 3000 km.
(Kuvat suurenenvat, kun klikkaat niitä hiirellä)

Pari vuotta sitten (2016) tein elämäni ensimmäisen vierailun Norjan Lofooteille (kts. blogijutut 111 - 116). Tein sen syksykesällä, suurimman matkailusesongin jo mentyä ohi. Silloin kuitenkin aurinkoinen ja kaunis sää suosi ja eipä ollut ruuhkia leirintäalueilla eikä oikein muuallakaan. Jokseenkin oli rauhallista aikaa.

Tänä vuonna päätin – tosin toisen henkilön yllytyksestä ja hänen seuranaan – tehdä toisen matkan samaan kohteeseen tai ainakin suunnilleen samoihin maisemiin. Menoreitti Lofooteille oli edellisen matkan paluureitti – eli menimme sinne Ruotsin Abiskon kautta – ja paluureitti ihan eri reitti – Bodøstä suoraan Luleån (Luulaja) kautta Ouluun. Perillä sitten liikuin suurimmaksi osaksi uusissa kohteissa, jokusen vanhan ja hyväksi koetun lisäksi.

Kilometrejä kertyi hieman yli 3000 km, josta suurin osa tietenkin menosta kohteeseen ja paluusta kotiin, mitä osuudet tehtiinkin ns. urakalla ajaen. Kahdestaan voronperään ajellen homma ei tuntunut ihan mahdottomalta. Kohteessa Lofooteilla sitten vietimmekin pitemmän ajan ja päivämatkat olivat inhimillisen lyhyitä, yleensä muutamia kymmeniä kilometrejä.

Lofooteilla kuljetaan saaresta saareen joko siltoja tai tunneleita pitkin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Edellisestä matkasta poiketen tein sen nyt pahimpaan ruuhka-aikaan – vai olisiko parhaimpaan loma-aikaan – matkailijoitten suhteen. Matkailuautoja oli runsaasti liikenteessä ja leirintäalueet jossain vaiheessa iltaa täynnä tai ainakin lähes. Sää oli suhteellisen suosiollinen, viidestä perillä olopäivästä yhtenä satoi hieman enemmän ja toisen jokusen kuuron, mutta vietimme silloin mahdollisuuksien mukaan aikaa mm. viikinkimuseossa tai muissa sisäkohteissa.

Edellisen kuvan silta toisesta kulmasta katsottuna.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Eka matkalla 2016 sää oli kaunis mutta syksyisen kolea ja sitä se oli tälläkin matkalla ihan loppua lukuun ottamatta, jolloin Lapin valtasi yli 30 C-asteen hellekeli, jota onneksi pääsimme sitten pakoon etelään. Helle lisäsi myös potentiaalisesti lomailijoita ja tulomatkalla mm. Kalixin (Ruotsin Kainuun) leirintäalue oli aivan täyteen buukattu ja piti etsiä toinen paikka, joka sitten löytyikin mukavalta paikalta Pohjanlahden rannalta Frevisörenistä. Siitä ja muistakin myöhemmin hieman enemmän.

Mutta nämä ”täysi leirintäalue”-ongelmathan ratkeavat ennakkovarauksilla, jota emme tosin suuremmin tälläkään kertaa harjoittaneet. Uusi vierailukohde Lofooteilla – kuin myös meno- ja paluumatkalla muuallakin – kun valittiin aina edellisenä iltana tai jopa seuraavana aamuna ja yöpymiset aina sen mukaan. Puskayöpymisiä tuli vain yksi, muut yövyimme leirintäalueilla.

Norja ja Lofootit ovat oivallisia kohteita ”puskaparkkimatkaajille”. Siellä on satsattu valtavasti todella hienoihin puskaparkkialueisiin, joista usein löytyi vessa, missä vesipiste, joistakin jopa kemssan tyhjennys, isot roskikset ja paikka ilmaiseksi. Vain sähkö puuttui, mutta sehän ei tällaista menoa suuresti haittaa, kun autossa on hyvät akut. Poikkeamat suhtautumisessa matkailuautoilijoihin ovat melko erilaisia kolmessa pohjoismaassa: Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Norja on selvästi edellä muita ja ainakin pohjoisen osalta Ruotsi muista jäljessä.

Leirintäalueiden hintataso oli Norjassa mielestäni tullut pikkaisen alaspäin edellisestä matkasta, jolloin pääsääntöisesti hinta pyöri 350 NOK:n (eli noin 35 euron) tietämillä (sähköllä, yksi henkilö) tai ylikin vaikka sesonki oli ohi. Nyt se vaihteli välillä 25 – 35 euroa (sähköllä, kahdelta henkilöltä). Joissain paikoissa oli ärsyttävä 10 NOK:n (eli noin yhden euron) lämminvesimaksu suihkuissa, muttei kuitenkaan kaikissa. Ehkä se siellä oli jo laitettu perushintaan.

Myös lautat liikennöivät Lofooteilla saarien ja mantereen välillä.

Leirintäalueiden taso vaihteli paljon. Joissain paikoissa oli hieman rahastamisen maku: ei tarkistettu onko todella vapaata sähköpaikkaa saatavilla, alueen maanmuodot olivat epätasaiset ja pysäköinti hankalaa, paljon nurmikkoa ilman mitään merkintää auton alueista, sähkö jouduttiin vetämään mistä satuttiin saamaan – eli piti kaiken varalta olla mukana jatkoroikka – tolpista löytyi vain kaksi pistorasiapaikkaa ja tolpat olivat melko harvassa, jne. Mikäli matkailuautoilua aiotaan Lofooteilla kehittää, muutamiin asioihin pitää puuttua ja parantaa olosuhteita. Maisemat ja ympäristö ovat kyllä sen arvoisia.

Uusimmilla ja paremmilla alueilla oli käytössä sähköroikassa uusi CEE-standardin mukainen rasia, monista löytyi silti yhä vain suko-pistorasia. Eli mukana piti olla kaksi roikkaa tai adapteri, jota Suomessa ei enää saisi käyttää.

Maaston muotojen vuoksi kiilat on hyvä olla mukana ja mahdollisimman suuret (korkeat) tai säädettävät. Itse en niitä hirveästi harrasta, mutta tuolla jouduin kerran käyttämään ja toisen kerran vaihtamaan petisuunnan: tyynyn jalkopäähän.

Leirintäalueet on hyvin merkittyjä kuten myös ne ilmaiset puskaparkit, mutta jaossa olleessa ilmaisessa luettelossa alueet olivat ilmeisesti jonkinlaisessa aakkosjärjestyksessä ja alueellinen löytäminen oli ainakin minusta hieman hankalaa. Noihin luetteloihin (katalogeihin) kannattaisi alueiden matkailuorganisaatioiden satsata joka maassa. Netti on hyvä apu, mutta joskus alueita joutuu hakemaan useilta sivuilta tai käyttänen jotain älypuhelimen applikaatiota. Ja joskus saattaa se nettiyhteyskin takkuilla tai jopa puuttua tai olla muuten hankala. Kaikilta ei aina kielikään taivu norjaan tai englantiin ja suomeksi ei paljoa löydy norjalaisilta sivuilta.

Kaikki Lofoottien leirintäalueet eivät ehkä ole vielä täysin ymmärtäneet hyvien nettiyhteyksien (Wi-Fi) merkitystä ja vaihtelu yhteyksissä oli melkoinen. Onneksi itselläni on pohjoismaat ja Baltian alueen kattava edullinen liittymä, jolla pääasiassa sitten nettiyhteyden hoidinkin. Katsotaan nyt sitten seuraavasta laskusta, paljoko se maksoi. Enää ei tarvitse maksaa erikseen alueen Wi-Fi-yhteydestä, mutta aina se ei toimi kuin respan yhteydessä olevassa tilassa.

Puhelinyhteys pelaa Lofooteilla melko hyvin runsaista vuorista huolimatta. Jostain löytyi silti alueita, missä emme saaneet puhelinyhteyttä pelaamaan ollenkaan tai ei kunnolla.

Maisemia voi toki katsella vuoreltakin, tosin sinne kiipeäminen on sitten ihan oma juttunsa. Kuvassa näkyy Atlanttia ja Lofoottien Venetsiaksi mainittua Henningswæria. Matkailuautoni on kuvan keskellä olevan lahden vasemmalla rannalla (valkoinen piste).
(Kuva © Pyykkönen)

Mutta kaiken kaikkiaan Lofootit ovat upea kohde vierailtavaksi, teet sen sitten matkailuautolla tai -vaunulla tai vaikka pikkuautolla ja paikallisia majoitusliikkeitä käyttäen. Siltoja tunneleita käyttäen saarelta toiselle hyppelyyn – Lofootithan on saarien muodostama niemimäinen alue – kannattaa varata riittävästi aikaa. Me olimme nyt viisi päivää, pitempäänkin olisi voinut olla.

Seuraavissa muutamissa blogijutuissa kerron tässä blogissani hieman enemmän eri kohteista, joissa vierailimme tällä kertaa Lofooteilla. Juttuja ja kuvia ilmestyy niissä lisää ja jokunen kuva löytyy kavalkadina Instagramista osoitteesta: https://www.instagram.com/nettihoukka/ tosin siellä on muitakin kuvia, koska tili ei ole pelkkä matkailukuvasto vaan oma tilini.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com